XVI | 46661

Aikaa on kulunut suunnilleen kuukauden verran siitä, kun mä poistin mun Facebook-tilin. Se oli suoraan sanottuna melko traaginen ratkaisu, tai jotain siihen suuntaan, ei ehkä traaginen mutta yllättävä. Ei muuten mitään, mutta mä olen istunut koko joulukuun tunneilla olematta Facebookissa, ja mulla on alkanut pyyhkiä melko hyvin koulussa, ihan vain siksi että jaksan kerrankin keskittyä johonkin järjelliseen, esimerkiksi koulunkäyntiin, sen sijaan että selailen ihmisten päivityksiä, päivityksiä, jotka eivät tosiasiassa vittuakaan mua kiinnosta. Mä kuitenkin luotin karman lakiin, tai tässä kohtaa siihen, että jos mä luen niiden statuksia niin nekin lukevat mun. Vähän ehkä tyhmää, mutta ei se mua haittaa. Nyt mä olen kuitenkin pystynyt keskittymään johonkin järjelliseen tunneilla, ja kun mulla ei ole kotona ollut muutakaan tekemistä kuin roikkua Facebookissa ennen tätä, mä olen alkanut myös tehdä läksyjä. Mä olen saanut jo kuukauden aikana kiitosta siitä, miten paljon mä olen parantanut tuntiaktiivisuuttani ja kaikkea muuta, mikä taas on hienoa, tosi hienoa ja vaikka mitä. Mä olen myös alkanut oikeasti oppia asioita koulussa, mitä en voi sanoa tehneeni ysiluokan jälkeen, eli sen jälkeen kun sain ensimmäisen älypuhelimeni ja pääsin sen avulla Facebookiin koska tahansa, kun vaan halusin. Ihan jännää huomata tällaista. Kaikki on pyyhkinyt hyvin poistamisen jälkeen. Mä olen jatkanut Nuutin kanssa yhdessäoloa, Ile on käyttäytynyt normaalisti eikä mainitse enää kovinkaan usein Liiaa (ei sillä, se on sille melkoisen rankka aihe, mutta ainakin se on ollut mun ja tyttöjen kanssa ihan normaalisti), ja Saana se vain yrittää edelleen hankkia lasta. Nyt se on jo uskaltaunut kysymään Ileä luovuttamaan siittiöitä, ja kun se kysyi sitä ekan kerran, mä rikastuin kympillä, koska veikkasin, että siihen menee ainakin kolme viikkoa Liian kuolemasta, kun Aada sanoi, että kaksi riittää. Saana sinnitteli kuitenkin jopa kaksikymmentäviisi päivää, ennen kuin kävi Ilen kimppuun ahdistelemaan sitä ja sen spermaa, mutta Ile on toistaiseksi pitänyt päänsä. Nuutin kanssa on mennyt oikein loistavasti, me ei olla sen taannoisen Facebookin (tai no jaa, pakko se on kai tunnustaa että mun itseni) aiheuttaman riidan jälkeen tapeltu kertaakaan, kaikki on ollut hienoa ja mä olen opetellut pitämään rakastelusta sen kanssa, ja vaikka mitä. Ilellä ja Nuutilla ei ole mitään toisiaan vastaan, ja mä en voi uskoa, että tämä menee näin helposti näin putkeen, että kaikki on näin helppoa ihan kertaheitolla. Me mietitään jouluaterialla, joka tarjoillaan perinteisesti kaksi päivää ennen joululoman alkua, mitä pistetään päälle Ilen niin kutsuttuihin bileisiin, jotka se pitää uutenavuotena kun loput Romun perheen jäsenet lähtevät kohti Kuhmoa isäpuoli Romun vanhempien luokse tapanina. Ile on päättänyt (meidän suosiollisella avustuksella), että ne juhlat ovat prinsessat versus prinssit -teemaiset, mistä me ollaan oltu innoissamme suurin piirtein koko ajan, ja musta se on ihan hiton siistiä. Me meinataan kaikki vetää koko juttu ihan överiksi, pukeutua ihan kunnolla tiaroja ja muita myöten, vaikka luultavasti kukaan muu kuin me kolme ei ole pukeutumassa sinne mitenkään erityisesti - sitäkin mä vihaan mun sukupolvessa, että kukaan ei jaksa oikeasti vaivautua tuollaisten juttujen takia. Tai siis, mun mielestä on siisteintä ikinä, että mä voin pukeutua prinsessaksi yksiä bileitä varten, pääsen viettämään prinsessapäivää edes kerran elämässäni, jos ei tietenkään lasketa sitä mitä mä nyt pienenä olen leikkinyt. Kelaa nyt, kuinka hiton hauskaa siitä tulee, että vedetään prinsessamekoissa, kruunuissa ja nätisti kiharretuissa hiuksissa hervottomat överikännit, eikö se ole ihan hiton siistiä? Sori vaan, mutta on. Me suunnitellaan, että mennään välipäivinä ostamaan mekot, koska silloin on alet ja kaikilla on rahaa, kiitos joululahjojen ja sen, että kukaan sukulainen ei osaa enää tämän ikäiselle ostaa mitään joululahjoja, kun niillä ei ole aavistustakaan puolista elokuvista, joita mä toivoisin, enkä mä oikeasti pyydä mitään muuta. Koska niin, mä tarvitsen kipeästi uusia leffoja, koska me ollaan Nuutin kanssa kulutettu parissa hassussa kuukaudessa rahaa elokuvien vuokraamiseen yhteensä päälle kaksisataa euroa, koska meillä ei ole kummallakaan enää mitään leffoja, joita me ei oltaisi katsottu jo yhdessä. Mä olin fiksu ja pyysin lahjakorttia vaikka Puolukkaan, että saisin leffoja sieltä, ja kylmää käteistä, kun isovanhemmat, äiti ja ties ketkä muut sukulaiset kyselivät, että mitäs sinä Elisabetta olet toivonut joulupukilta. [i]hei muru, tuutko meille tänään illalla[/i], Nuutti tekstaa mulle, ja mua hymyilyttää, Nuutti jäi vaikka asiat palasivat suhteellisen paljon ennalleen, lunta satoi niin kuin marraskuussa kuuluukin, ihmiset puhuivat omilla lauseillaan ja sitä rataa, kaikki on taas hyvin. [i]Toki, mihin aikaan passais? :3[/i] [i]jos siinä kuuden jälkeen? mä heitän mutsin ulos ja silleen.[/i] ”Mä heitän mutsin ulos ja silleen”, Ile lukee ääneen mun olan yli, ”ai jaa, että silleenkö ihan?” ”Hei, pää kiinni”, mä sanon virnuillen sille leveästi, okei joo, musta tuntuu että [i]mä heitän mutsin ulos ja silleen[/i] kuulostaa ihan hyvältä, tai ei vain ihan hyvältä, vaan ihan ketun hyvältä. Sitä mä en tietenkään muijille (ja Ilelle, höm höm, pakko se kai on muistaa) myönnä, vaan hätistän Ilen takaisin oman ruokansa kimppuun ja tekstaan, että kuulostaa loistavalta. Mä en saa pyyhittyä tätä onnellista virnettä pois kasvoiltani. Mä en tajua, miten mä pystyin muuttamaan asiat näin hyviksi niinkin pienellä teolla kuin poistamalla tilini Facebookissa. Mun tunteet Nuuttia kohtaan eivät viilenneet missään vaiheessa, vaikka mä vähän pelkäsinkin niin, että ne suurin piirtein katoaisivat Elisabetta Lundénin tilin myötä - tai että Nuutti itse katoaisi, koska mähän olin sen luonut. Jotain hyvää tässä koko sotkussa oli, mä sain itselleni poikaystävän josta olin aina haaveillut ja mä olen onnellinen sen kanssa ja vaikka mitä, okei joo, mä olen seurustellut vajaat kaksi kuukautta sen kanssa, mutta silti. Mä olen ihan toivottoman rakastunut, paitsi että en toivottoman, koska mulla ei vain pelkästään ole toivoa Nuutin saamisesta, vaan mä olen saanut sen jo. Voi ei, milloin musta tuli tällainen kliseinen pikkutyttö, en tiedä, ei mua kiinnosta, mutta mä olen niin onnellinen, että ei mitään rajaa. Me jatketaan mekkojen setvimistä, Saana, meidän pieni lepakko-poikatyttömme yrittää päättää että onko se prinssi vai prinsessa. Sillä on pitkät ruskeat kiharat ja tällä hetkellä meikkiä naamassaan enemmän kuin mulla, mutta silti se vain pohtii että pitäisikö sen kuitenkin olla prinssi, että voisi päästää sisäisen poikansa valloilleen ja tehdä heteroista homoja, tai jotain siihen suuntaan. Okei, miten vaan tykkää. Lopulta se päätyy kuitenkin siihen, että se ei tee mitään prinssikuteilla (vaikka Nikolai Toinen kuulemma houkuttelisi ajatuksena ihan liian paljon, ai, okei, no jaa mikäs siinä jos tykkää, musta tuntuu että se on katsonut Anastasiansa pienenä pari kertaa liian paljon), ja päätyy siihen, että voi olla prinsessa, ja suunnittelee, miten laittaa hiuksensa (ihan kuin sen tarvitsisi laittaa niitä, se onnistuu näyttämään hiustensa kanssa hiton hyvältä suoraan heränneenäkin, ihan sama herääkö se krapulaisena ojasta vai pehmeästä sängystään). Mä en jaksa keskittyä sen pohdintoihin, vaan tekstailen vielä jonkin verran Nuutin kanssa, jotain siitä että en jaksa odottaa iltaan ja vaikka mitä. Me ei keretä enää ennen joulua nähdä Nuutin kanssa, joten mä suunnittelen antavani sille sen joululahjan tänään. Mä olen hankkinut sille, tilannut eBaysta, American Jet Setin, ainoan Kill Hannahin levyn joka siltä puuttuu ja joka sitä katkeroituttaa, koska sillä ei ole varaa tilata sitä mistään ulkomailta ja sitähän ei tietenkään Suomesta löydy, ainakaan meidän kaupungista. No, minä sitten ostin sen sille, ja toivon, että se tykkää siitä, toivon tosissani, koska vähän mä olen kusessa jos ei - koska miten olisi, mä käytin sen postimaksuihin lähemmäs kolmeakymppiä, että sain sen tulemaan näin nopeasti. No joo, äidin rahoilla mä sen tietenkin tilasin, mutta ei se silti ole kovin kivaa, varsinkin siinä vaiheessa kun levy itse maksoi vain kympin. Saana vittuilee mulle siitä että mä näytän niin kovin haaveelliselta, mä näytän sille kieltä ja kysyn, että eikö sillä ihan tosissaan ole ketään naista tällä hetkellä kierroksessa - ehdottoman loistava puheenaiheenvaihdos, koska sitä seuraa puoli tuntia jatkuva paasaaminen siitä, että se ei tiedä mitä sen pitäisi tehdä. Totta kai mä tiesin että sillä on tyttöystävä Porissa, ja myös sen että se ei halua olla Porilaisen tyttöystävänsä kanssa koska on taas päätynyt sähläämään exänsä kanssa, josta ei pääse millään ylitse, mä en tajua mikä tuota naista vaivaa kun pitää oikeasti vain pyörittää samoja naisia koko ajan, ei se olisi kuin vasta kolmas kerta kun se sen yhden muijan kanssa sättäisi. No jaa, mikäs siinä jos tykkää. Saana valittaa sitä että on ihan hukassa eikä tiedä, mitä sen pitäisi tehdä, koska se tosiaan haluaa tämän Iitunsa (eri Iitu kuin Ilen naapuri, huom huom), ja on ihan hukassa koska ei osaa sanoa sitä nykyiselle muijalleen (josta Saana ei oikeasti vain voi käyttää sen oikeaa nimeä, vaan sen on pakko sanoa sitä Pikachuksi gallerianikin mukaan, okei, mikäs siinä jos tykkää tai jotain?), ja vaatii että meidän pitää auttaa sitä ja keksiä, miten se jättää sen tyttöystävänsä, jota se ei halua enää, ei ole kuulemma oikeasti missään vaiheessa halunnut. Ja paskat, mä muistan ihan riittävän hyvin miten se valitti sitä että haluaa sen muijan ja että se ie salee tykkää siitä ja ties mitä, että kiva vaan, Saana, kivat sulle, jos kerran saat naisia. Illalla mä soitan Nuutin ovikelloa kahtakymmentä yli kuudelta, sanoin kyllä että tulen vähän kuuden jälkeen koska bussit eivät kulje kunnolla (mikä oli yksi harvoista Facebookin hyvistä puolista, mä pääsin bussilla aina kun halusin). Nuutti avaa oven ja suutelee mua eteisessä huulille ennen kuin mä olen saanut edes takkia päältäni, mä vastaan suudelmaan hyvilläni siitä että se teki sen ensin, mä kiedon kädet sen niskan taakse enkä joudu edes vetämään sitä alemmas kovinkaan paljoa, kiitos uusien korkokenkieni, jotka äiti osti mulle koska sen mielestä mun ostamat ”talvikengät” eivät olleet riittävän talvikengät tuohon järjettömään pakkaseen, joten tottahan sen oli pakko ostaa mulle ihan uudet, pitkävartiset kengät, jotka saavat mut näyttämään entistäkin lyhyemmältä mutta toisaalta, nostavat mua sen kaksitoista senttiä ylöspäin. Lopulta mä pääsen ottamaan takkini pois, sen elämää ihanamman takin josta äiti pulitti kahdeksan kymppiä, ja Nuutti ottaa sen multa ja virittää henkarille. Lopulta mä palaan takaisin omaan vajaaseen sataan kuuteenkymmeneen senttimetriin, ja seuraan Nuuttia sitten niiden olohuoneeseen. Mä en voi olla nauramatta, kun astun sisään olohuoneeseen. Okei joo, on ehkä teineintä ja kliseisintä ikinä, eli suloisinta ikinä, että se on virittänyt joka paikkaan, siis ihan aikuisten oikeasti, [i]joka paikkaan[/I] kynttilöitä, tuikkuja pienissä, sinisissä Iittalan tuikkukupeissa, ja itse asiassa ihan mitä tahansa kynttilöitä mitä se on löytänyt, mä näen yhden lumiukon, jonka päässä palaa liekki (voi ukko parkaa, mä säälin sitä aika kovasti), ja sydämen, joka palaa keskeltä, ja omenan, jonka kara onkin sytytslanka. Ei kun mikä se on, ei se ole kara, no se tyhmä puutikku kuitenkin, joka repeää harmillisen usein irti ja mädännyttää sitä kautta koko ompun. "Voi aww", mä sanon, kun Nuutti katsoo muhun odottavasti, odottaa jotain muutakin reaktiota kuin naurua. "Kuin suloinen sä voit oikein olla?" "No en mä nyt suloisesta tiedä", se mutisee itsekseen, "tykkäätsä?" "Mä tykkään susta", mä sanon ja vedän sitä korvista alaspäin, no en vittu tiedä miksi juuri korvista, sen takia että niistä sai mukavan otteen. "Mä tykkään susta ihan ketusti, tai itse asiassa, musta tuntuu että mä rakastan sua, Nuutti." "Mä kelasin että kun tää on kai sitten meidän joulu, tai jotain, niin - " "Sä oot ihan hullun ihana", mä sanon ja suutelen sitä huulille, pitkään ja tiukasti, "oikeasti, Nuutti. Sä olet ihanin ehkä ikinä." "Sä naurat mulle koska mä oon kliseinen mäntti?" "No ehkä vähän kliseinen, mutta se on ihan okei", mä nauran, "etkä sä ainakaan mäntti ole, että ei pelkoa siitä, muru." "No hyvä sitten, jos sä kerran ajattelet niin, tai jotain?" "No joo joo. Sä olet suloisin ihminen ikinä, beibi." "Kivaa?" "Älä nyt viitti kuulostaa niin kamalan hämmentyneeltä!" Me istahdetaan sohvalle, mä nojaan selkääni Nuutin kylkeen ja se laittaa leffan päälle, okei, Nightmare before Christmas, okei, aika hiton söpöä, ja sitten se kiertää kätensä mun ympärille ja me jäädään tuijottelemaan elokuvaa, Nuutti hiplailee taas mun solisluita - jotka ovat edelleen ihan ketun näkyvät, totta, mutta eivät yhtään niin sairaan näköiset kuin olivat tuossa kuukausi sitten, mä olen alkanut saada painoani takaisin ja päätin että jään pyörimään johonkin viidenkymmenen paikkeille, se on ihan hyvä kohta, ja tiedän että pystyn pysymään siinä nyt kun olen käynyt välissä neljässäkympissä. Tai ainakin toivon että pystyn? En minä tiedä, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan, koska joo, nyt mäkin olen kliseinen, mutta mä uskallan näiden kahden kuukauden perusteella luottaa siihen, että Nuutti rakastaa mua, vaikka mä olisin minkä kokoinen, joten niin, ei mulla ole sinänsä mitään paineita sen asian suhteen. Mä olen nyt ehkä kliseisin ihminen ikinä, ja se on kevyesti vittumaista, mutta musta tuntuu että mä olen nyt enemmän sinut vartaloni kanssa kuin olen koskaan ollut, mikä on sinänsä aika hassua että mä olen kuitenkin tottunut siihen, että vaikka mä en ole koskaan pitänyt kropastani, mä en ole näyttänyt omaa epävarmuuttani kenellekään muulle, vaan olen aina ollut täydellisen itsevarma ihan mistä tahansa, mikä liittyy itseeni - siis ulospäin. Nyt mulla on hyvä vartalo ja kaikki on vielä paremmin kuin ennen, ja sitä paitsi, mulla on elämää suloisempi, kliseinen teinipoikaystävä. Mitä muuta mä voisin toivoa? Ei luoja, älä vastaa. "Mulla on sulle joululahja", mä havahdun puolivälissä pussailua/leffan katsomista. "Oota, mä haluan antaa sen sulle, öö, nyt." "Eikä", Nuutti mumisee vasten mun kaulaa, "älä nyt mene mihinkään." "Ei kun odota nyt oikeasti hetki", mä käsken, "paikka, pysy siinä äläkä liiku." Okei joo, mun cd:ni tuntuu aika laimealta sen jälkeen kun se on värkännyt meille tällaisen illan, ja mä muuten taisin unohtaa mainita, että se on hankkinut nimenomaisia Karusellikeksejä - ja Guldbamser, Haribon nallekarkkeja, jotka ovat mun ehdottomia lemppareita jos karkkia nyt kerran pitää syödä. Ehkä suloisinta ikinä? Tai ei vain ehkä, vaan ihan varmasti. Mä ojennan sille hopeaan paperiin käärityn paketin, se katsoo mua kulmat kurtussa, pudistaa päätään mutta hymyilee sitten, suikkaa suukon mun huulilleni ja rupeaa sitten avaamaan sitä. "Eikä, et oo vittu tosissas", Nuutti sanoo, vittu lipsahti siltä kun se näkee levyn kannen, ja mä veikkaan, että se sittenkin ehkä taisi tykätä siitä, tai ei mitään ehkä, musta tuntuu että se oikeastaan tykkäsi siitä aivan vitusti. "Etkä oo tosissas, Elisabetta?" "Hyvää joulua, muru", mä vastaan ja suutelen sitä huulille. Nuutti melkein hyrisee mun huulia vasten, mä tiedän kyllä että se on siitä ihan ketun innoissaan, mikä taas on tosi, tosi söpöä, koska en mä tiedä, niin söpöä että joku voi innostua tuolla tavalla CD:stä, olkoonkin että se on viimeinen, se ainoa, joka siltä puuttuu että sillä on täydellinen kokoelma Kill Hannahia. "Mut hei, mullakin on sulle joululahja", Nuutti havahtuu, "odota tässä, jooko, kulta?" "Eikä", mä sanon, "eikä oo." "Onpas, joten pysy siinä äläkä karkaa yhtään mihinkään, okei?" Nuutti katoaa omaan huoneeseensa ja jättää mut tuijottamaan peräänsä, mun päässä raksuttaa, ei luoja, en mä halua siltä enää mitään. Lahja on pieni rasia, mä helistelen sitä korvani vieressä ennen kuin avaan valkoisen rasian ympäriltä hopeaisen nauhan, pidän rasiaa vielä hetken käsissäni ennen kuin lopulta hivutan sen auki. Pienellä, valkoisella tyynyllä lojuu hopeassa ketjussa hopeinen sateenvarjo. Mä veikkaan, että tuo on ollut ihan vitun kallis, ja mä tajuan toki saman tien, mistä se keksi sen sateenvarjon - me tavattiin niin, että Nuutti tarjosi mulle sateenvarjoa bussipysäkillä, kun mä seisoin krapulassa odottamassa, että pääsisin kotiin suihkuun ja takaisin nukkumaan. Mä en edes tiedä mitä sanoa, tuijotan vain pientä sateenvarjoa käsissäni ja mietin kuumeisesti, mitä mä voisin sanoa. No jaa, että se on aivan ihana, mikä olisi melkoinen vähättely, koska musta tuntuu, että mä taisin juuri rakastua siihen. "Et oo tosissas", mä sanon ja nostan lopultakin katseeni ylös Nuuttiin. "Olenpas. Koska niin, mä näin sen keskustassa ja mä kelasin, että mun on pakko hankkia se sulle koska no joo, niin, asiat." "Etkä oo tosissas", mä mutisen enkä pysty sanomaan oikeasti mitään. "Se on ihan ketun kaunis." "Niin kuin säkin", Nuutti sanoo, ja jos joku kuuntelsi meidän sanavaihtoa, musta tuntuu, että se oksentaisi tästä sokerin yliannostuksesta. Täytyy pestä hampit illalla kunnolla, etät hampaat ei tipu kaikesta siitä hattarasta, mitä mun pääni sisällä on. Nuutti tekee tasan niin kuin kaikissa leffoissa, ottaa korun rasiasta, avaa lukon, käskee mun taivuttaa päätä eteenpäin niin että se saa sen paikalleen, ja laittaa sen mun kaulaani, ja mun sormet syöksähtävät hipelöimään pientä sateenvarjoa joka laskeutuu mun solisluiden väliseen kuoppaan sillä tavalla, että siinä sen paikka nyt on tästä eteenpäin ollakin. Mä en oikeasti kestä, tämä on ihan liian sokerista enkä mä ole tottunut tällaiseen ylisöpöyteen. "Mä rakastan sua", mä sanon Nuutille ja kumarrun sohvalla eteenpäin suudellakseni sitä. Se vie kätensä mun lyhyeen tukkaani, kiertää sormensa hellästi mustien (mustaa sadetta kaipaavien, mulla alkaa paistaa maantie juurista läpi, oho, joskus käy näin) hiusten lomaan, ja mä kiipeän istumaan pojan syliin. Nuutin kädet etsiytyvät omistavasti mun vartalolleni, siihen tapaan että se tietää kyllä mitä se tekee, koska se on ollut mun vartalolla niin monta kertaa ja tietää, että mä rakastan sitä, kun se koskee mua, ihan sama miten se koskee, sen iho vasten mun ihoani tuntuu ihan hiton täydelliseltä, niin täydlliseltä että mä en enää voisi olla ilman sitä. Mä rakastan sitä, kun se hivuttaa varovasti mun paidan helmaa ylöspäin ja sujauttaa kätensä mun kyljelle, hivelee hellästi ihoa, sormet etsiytyvät mukailemaan kylkiluiden kaaria ja hyväilevät niitä, ja mä en tiedä, mutta mä haluan enemmän, mä painaudun lähemmäksi Nuuttia ja annan sen vetää päältäni mustan topin, joka oli joskus maailmassa ihan oikean kokoinen mulle mutta joka nyt hölöttää oikeastaan kaikkialta muualta kuin tisseistä, ne nyt eivät sitten laihtumisen myötä kadonneet mihinkään, mikä on ihan jännä juttu huomata. Nuutti painaa mut selälleni sohvalle, tulee itse perässä, ja sen huulet etsiytyvät mun huulille samalla kun sen sormet sivelevät ihon kananlihalle nostattavasti mun kylkiäni, ihan hellästi, kosketus on kevyt ja pelkästään sormen päillä tapahtuva, ja mä rakastan sitä, mä voisin viettää vaikka elämäni kaikki päivät tässä, sen koskettavana. "Kynttilät", mä muistutan, vaikka en mä nyt oikeasti haluaisi, että se lähtisi tästä yhtään mihinkään, mä haluan että se on tässä ja koskettaa mua ja pitää mua hyvänä ja mitä vain, mutta joo, en mä tiedä, olisihan se aika sääli, jos me nyt onnistuttaisiin failaamaan jotain niin pahasti, että sytytettäisiin tyyliin koko talo tuleen ja kuoltaisiin itse häkämyrkytykseen tähän sohvalle. Eikö se olisi sustakin aika inhaa? Että niin. Nuutti nauraa mulle, painaa pienen suudelman mun nenälle ja nousee sitten ylös, alkaa puhallella kynttilöitä, ja koska mulla alkaa olla pikkuisen kylmä kun mä lojun tässä selälläni vain odottamassa, mä nousen perässä, enkä edes ujostele omaa vartaloani (mikä on äärettömän omituista) ja alan sen perässä puhallella kynttilöitä sammuksiin. Lopulta me ollaan kahdestaan huoneessa, jota valaisee pelkästään Nightmare before Christmasin lopputekstit, ja Nuutti ottaa sohvapöydältä kaukosäätimen, huitaisee sillä soittimen suuntaan ja astuu sitten mun taakseni, kiertää kätensä takaapäin mun ympärille ja painaa pienen suudelman mun olkapäälle (mikä taas vaatii paljon enemmän yritystä kuin voisi kuvitella, koska pitää muistaa että se on mua kaksikymmentä senttiä pidempi), ja mä käännän päätäni sitä kohti, se suutelee mua huulille samalla kun sormet lähtevät sivelemään lantioluita alaspäin, sujahtavat farkkujen kauluksen alle. Aamulla mä herään sohvalta, Nuuttiin ja vilttiin kääriytyneenä, ja mä tiedän että mun pitäisi olla koulussa hakemassa todistustani, mutta ei siinä paperissa ole kuitenkaan mitään yllättävää, joten miksi vaivautua. Mä venyttelen nautinnollisesti kaikkia raajojani Nuutin sylissä loikoillessani, varon herättämästä sitä, mikä on sinänsä aika helppoa kun mä olen kuitenkin sitä aika paljon pienempi joka suunnassa, ja kierrän sitten sen käden, joka on mahdollista kiertää, pojan ympärille ja painan kasvoni vasten sen paljasta ihoa. Mä vaan toivon, että sen äiti ei tule paikalle, koska mulla on päälläni kyllä alushousut mutta ei sitten oikeastaan paljoa muuta, ja mä en tiedä, mutta se ei välttämättä olisi kaikkein kivoin äiti-miniä-kohtaaminen, jonka mä voisin kuvitella. Ei mitään, Nuutin äiti on aivan ihana ja kaikkea, mutta ei silti, mä voisin tällä kertaa kiitos vain jättää väliin, mua ei sinänsä kauheasti innosta hyppiä sen edessä jalassani pelkästään mustat alushousut, jotka... no jaa, sanotaan nyt vaikka näin, että eivät ole kaikkein peittävintä mallia, jos niin voi nyt sanoa. Mä en kuitenkaan jaksa välittää, koska Nuutin kaula tuoksuu ihan ketun hyvältä, mä painan kasvot vasten sen kaulaa ja hengitän syvään ja yritän olla niin kuin olisin vain ihan normaalisti tässä, enkä silleen, että sen tuoksu saa mun hormonit hyrräämään vähän turhan kovaa. Hupsista saatana, mutta joskus käy niinkin. Nuutti laittaa mulle aamiaista, mä istun pöydän vieressä päälläni nyt t-paita ja alushousut, ja mä mietin, että elämä voisi olla aina tällaista. Okei, mun meno alkaa muistuttaa sitä yhtä meemiä, sitä jossa on pelottavan näköinen muija ja teksti, jossa lukee tyyliin "how would you like your eggs? Fertlized." Että sitä rataa. Mutta niin, kun mä katson Nuutin selkää, kun se laittaa mulle aamiaista (ehkä söpöintä ikinä? Tai siis, eilisen illan ja sateenvarjokaulakorun jälkeen söpöintä), mä mietin, että elämä voisi olla aina tällaista, se voisi laittaa mulle aamupalaa ja mä voisin istua juomassa kahvia ja tuijottaa sen selkää mutta tuijottaminen on väärä sana, koska mä en tuijota, vaan... En minä vittu tiedä, mitä tämä on, mutta tuijottaminen kuulostaa melko pelottavalta, eikä tämä ole pelottavaa. Nuutilla nyt vaan sattuu olemaan kiva selkä, vaikka mä en näekään sitä muuta kuin paidan alta paistavina ääriviivoina. "Mitä sä mietit?" Nuutti kysyy kun kääntyy katsomaan mua, nojaa lantiotaan keittiötasoon ja ottaa huikan valkoisesta kahvikupistaan. "En mä mitään ihmeellistä." "Sä tuijotit mua aika vitun kauan", se huomauttaa. "Enpäs?" "Tuijotitpas. Kato, toi peilaa", se sanoo ja osoittaa yhtä liesituulettimessa kiinni olevaa kattilaa. Miten on edes mahdollista että se näkee että mä tuijotan sitä, jonkun helvetin kattilan kautta? Jotain järkeä tähänkin touhuun, tai jotain, en minä vittu tiedä. "Joten mitä?" "En mä mitään ihmeellistä." "Eipäs. Älä nyt oo nainen, vaan anna tulla", Nuutti sanoo ja saa mut nauramaan, okei, kiitti vitusti kulta, minäkin rakastan sua ja silleen, tai jotain, en mä tiedä, ihan söpöä. "No en mä tiedä, lähinnä sitä että mä rakastan sua aivan vitusti." "Ai että niinkö paljon", se kysyy ja kohottaa kulmiaan kahvikuppinsa ylitse. "No he he he, sä tajusit kyllä mitä mä tarkoitin!" "He he he, tajusinkin, mutta silti. Ja joo, mäkin rakastan sua ihan ketusti, Elisabetta." "Ai että ihan niinkö paljon", mä sanon ihan vain kettuillakseni takaisin. "Oho oho." "Haista kettu", Nuutti toteaa ykskantaan. "Mitä sä haluat sun leivän päälle?" Okei joo, ehkä aamiaisen laittaminen oli vähän liioiteltu ilmaus kun ottaa huomioon, että se vain paahtaa leipää, mutta joo, mietitäänpä nyt sitä että mä en yleensä syö paljonkaan muuta kuin paahtoleipää ja koulussa lounasta, joten se siitä. "Juustoa." "Että juustoa." "Kyllä, juustoa." "Emmentalia vai jotain hyvänmakuista." "Joten hyvänmakuista." "Okei, hyvä juttu, koska emmental on ihan vitun pahaa", Nuutti toteaa. "Että niinkö pahaa", mä toistan taas ihan vain kettuillakseni. "Sä oot aika perseestä, nainen, tiesitkö sitä", Nuutti nauraa, ja mä nauran sen kanssa. "Kato, siellä sataa taas lunta", Nuutti toteaa ja osoittaa ulos ikkunasta. "Eikö se vois ruveta jo riittämään. Mä en tajua että mistä ihmeestä tuli lunta lokakuun alussa ja sitten yhtäkkiä järkyttävän lämmintä ja sitten taas ketusti lunta - miksi ei voinut olla vaan lämmintä? Koko talvi sais skippautua mun puolesta, enkä valittais yhtään." "No niin munkin mielestä. Nuutti! Mulla on ehdotus!" "Anna tulla." "Muutetaan Australiaan." "Miksi Australiaan?" "Koska siellä on kenguruita", mä sanon, "ja koalia, ja siellä ei oo lunta." "No kuule, musta tuntuu, että sulla oli ihan hyvä perustelut sinne muuttamiselle. Muutetaan toki." "Koska?" "Vaikka heti." "Just ton takia mä rakastan sua."

XV | 42909

"Äiti kato, tossa on prinsessa", Saana sanoo. Mä hätkähdän ja nostan katseeni siihen, mitä vittua se juuri sanoi? "Niin että miten oli?" mä tiedustelen chili con carneni ylitse. "Niin että mitä sä mietit kun oot noin hiljaa." "Et sä varmaan sanonut niin äsken", mä sanon, "ethän?" "Sanoin?" "Okei, no jaa, mä kuulin varmaan väärin." En varmasti kuullut, mä olen ihan varma siitä, että Saana sanoi tasan näin: [i]äiti kato, tossa on prinsessa[/i]. Miksi se niin olisi sanonut, mä en tiedä, en todellakaan tiedä, mutta niin se sanoi. Mä voisin vaikka vannoa, ja itse asiassa, vannonkin. En tosin ääneen, vaan omassa pienessä mielessäni, mutta silti. "Mutta sä et vastannut. Mitä sä mietit?" "En erityisemmin mitään", mä sanon välttelevästi, "me tapeltiin eilen Nuutin kanssa ja silleen." "Mitä se?" "No jaa, ei mitään ihmeellistä, ranttasi siitä että mä lähdin sen luota Ilelle kun Ile pisti viestiä." "Anteeksi", Ile mumisee, "en mä tarkoittanut että teille pitäisi tulla siitä mitään ongelmia tai mitään." "Ei se oo sun vikasi", mä sanon, ja tarkoitan sitä joka tavalla - mä tein sen itse, koska kirjoitin sen Facebookiin, ja Nuutti se tässä on joka ei ymmärrä meidän kahden tiivistä suhdetta. "No mitä, mä tunnen itseni kauheeksi paskiaiseksi." "Älä turhaan, ei oo mitään syytä. Ei mitään hätää, beibi, ja kyllä me saadaan se varmaan tänään selvitettyä", mä sanon ja hymyilen Ilelle. Se näyttää vähän eksyneeltä kun istuu taas meidän kanssa syömässä, ja musta tuntuu, että sitä hävettää se kohtaus, jonka se veti tässä ei niin kovin kauan sitten. Ei mitään, muakin kyllä hävettäisi, sori nyt vaan mutta hävettäisi, koska se nyt ei ollut mitään normaaleinta toimintaa ikinä, jos näin voi sanoa. Tai siis, kauhean moni meistä ei varmaan mene kauheasti sanomaan parhaille ystävilleen, että ei halua olla niiden kanssa, koska kuitenkin sattuu jossain vaiheessa, niin että on parempi vain hoitaa sattumisosuus saman tien pois alta että voi olla yksin onnellinen. Mä en tajua, mikä vittu Ileen meni (facebook ileen meni, älä yritä elisabetta sä tiedät sen tasan hyvin ja se oli sun vika) koska mä kyllä kirjoitin sen statuksen, mutta ei se nyt herran jestas sentään tarkoita sitä että sen pitää saman tien vain todeta, että se ei voi olla meidän kanssa enää missään tekemisissä. Ei se, että mä kirjoitan että se pääsi yli ja että se on vahva, tarkoita sitä, että sen pitää katkaista välinsä meihin kaikkiin. Tai ehkä se on Mark Z:n ajatustapa, tai ehkä se on vain yksi vitun iso kusipää, ja ehkä se nautti salaa siitä että sai tehtyä meidän kaikkien elämät vähän vielä vaikeammiksi kuin ne olivat jo valmiiksi. Musta on vähän hassua, että mä kohdistan kaikki Facebookiin liittyvät ajatukseni Mark Z:lle, tai siis, mä en usko että se erikseen kulkee suunnittelemassa teinityttöjen kohtaloita, enkä mä oikeasti usko että se on mikään jumala tai jotain - ja jos on, niin se ei ole jumala, se on paholainen. Koska kuka helvetti oikeasti menee tuollaisiin äärimmäisyyksiin, että oikeasti lähtisi tappamaan tyttöjä, jos toiset teinitytöt kirjoittaisivat vain statukseensa että RIP Liia? Oikeasti. Mä en tiedä, mitä tässä tapahtuu, mutta mä olen joka tapauksessa kohdistanut kaikki ajatukseni Mark Z:lle ja haluan luottaa siihen, että se on se, jota mä voin tästä syyttää - siis itseni lisäksi, totta kai. En mä nyt niin paskiainen ole, että lähtisin syyttelemään tästä kaikkia muita kuin itseäni, koska lähinnä mun oma vikani tämä koko roska on - kuka sanoo, että jos sä huomaat että sun Facebook-kirjoitukset alkavat käydä toteen, sun pitää ehdoin tahdoin ruveta kirjoittelemaan ties mitä vain saadaksesi elämääsi sisältöä? Ja sitä paitsi, se kenkäjuttu oli ihan okei vielä, se ei vaikuttanut kenenkään elämään niin kovin paljoa, se oli vielä ihan okei, mutta mä en tajua mitä hittoa mä ajattelin kun lähdin sotkemaan tähän muita ihmisiä mukaan. Totta kai mä tarkoitin hyvää, mutta olisin voinut jättää sen väliin. En mä tietenkään tiennyt, kuinka kamalan pahaksi asiat voivat mennä tämän jutun kanssa, mutta olisin silti voinut jättää kirjoittamatta. Se on hyvä olla näin saatanan viisas jälkikäteen. "Sä oot tollainen vitun kultakala", Ile toteaa seuraavaksi ja ravistelee mut sillä hereille. "Niin [i]mitä[/i]?" "Että mikä vittu sua vaivaa, ei sulla varmaan voi olla enää darra tai mitään, miksi sä näytät niin kamalan kärsivältä?" "Miten kultakalat liittyy yhtään mihinkään, saanko kysyä?" "Mitkä kultakalat", Ile kysyy ja katsoo mua hämmentyneenä. "Mistä sä noi kultakalat revit?" "Justhan sä sanoit, että vittuako mä olen näin kultakala. Ei kun anteeks, että mä oon tällainen vitun kultakala." "En muuten sanonut. Mä kysyin sulta, että mikä vittu sua vaivaa, koska näytät niin kärsivältä", Ile sanoo kärsivällisesti. "Elisabetta hei, mikä sua vaivaa?" "Ei mua mikään vaivaa", mä sanon, ja mun päässä alkaa taas heittää, samalla tavalla kuin toissailtana Ilen luona, sillä erotuksella että tällä heittämisellä ei ole mitään tekemistä humalan tai alkoholin tai minkään huumausaineen kanssa - tai no jaa, kai adrenaliiniinkin voi jäädä koukkuun. Koska nyt mä tajuan, mistä mä tunnistan nuo repliikit. Mä olen kirjoittanut ne ihan itse, mä olen kirjoittanut ne Facebookiin aikojen saatossa, ja se prinsessakommentti tuli muka joltain pikkutytöltä, joka näki mut mun tyllihameessa (se oli virheostos, söpö, pinkki tyllihame, joka on nykyisin ihan mun vaatekaapin perukoilla, mihin se kuuluukin), koska halusin hehkuttaa kaikille että mulla on niin vitun ihana tyllihame. Ja tuo kultakalajuttu, se on Nuutin sanoma, ja se status meni suurin piirtein niin, että "'sä oot tollanen vitun kultakala', kiitti Nuutti, mäkin oikeasti rakastan sua tosi paljon <3" tai jotain vastaavaa. Voi luoja, voi luoja voi luoja voi luoja, mua alkaa pelottaa. Alkaa? Pelottaa entistä enemmän, koska mulla on ollut koko ajan päällä sellainen söpö pikkuinen pelko oikeastaan kaikkea kohtaan, siitä asti kun oikeasti tajusin, että tämä on kaikki mun aikaansaannostani, että mä olen saanut aikaan sen että Nuutti on olemassa. Mä yritän tässä vaiheessa keskittyä siihen vaihtoehtoon, että voihan toki olla niin, että Nuutti oli olemassa muutenkin, niin kuin mä alun perin ajattelin, mutta en uskalla luottaa siihen, ja sitä paitsi, eikö se ole aika siistiä kuvitella että olet luonut itsellesi verta ja lihaa olevan poikaystävän? Tää alkaa mennä jo mustan magian puolelle, tai jotain. Ei helvetti, mä voisin harkita olevani hiljaa. Päivä ei muutu yhtään paremmaksi ruokiksen jälkeen. Mä kysyn ihan selkeästi kuulemiini lausahduksiin vain että mitä ja häh ja täh, koska ne eivät kuulosta yhtään siltä, että kuuluisivat alkuperäiseen puheenaiheeseen, ja siinä vaiheessa, kun setä Pyykkönen eli enkunopettaja tiedustelee, että miksi jääkarhut eivät syö pingviinejä ja Saana vastaa, että koska ne ovat kavereita, mulla leikkaa kiinni. Mä nousen ylös ja kävelen suoraan ulos luokasta, ensin tyttöjen vessaan, jossa mä purskahdan lukitun oven takana itkuun, ja sitten, kerättyäni itseni ja pestyäni meikin rippeet pois naamaltani, kotiin. Mä vihaan tätä, mä vihaan tätä koko roskaa. Mä pysähdyn hetkeksi bussipysäkille, en omasta vapaasta tahdostani mutta pysähdyn kuitenkin, ja kuuntelen, siinä on kaksi meidän koulun kasiluokasta, ne puhuvat ensin Britneyn uusimmasta biisistä (ajat kuluvat mutta puheenaiheet pysyvät edelleen samana, mikä on sinänsä jännä koska eihän kukaan enää edes kuuntele Britney Spearsia), blondi toteaa siihen että ”Oot ihan hetero”, ja brunette jatkaa luottamuksellistsa keskustelua Britneyn selluliiteistä niin kuin se olisi sanonut jotain ihan järjellistä ja aiheeseen liittyvää. Mun tekee mieli kirkua, mutta ei mitään, sen sijaan mä lähden puolijuoksua kotiin, nyt jalat tuntuvat tottelevan ihan pelkästään mua, ei mitään tai ketään muuta. Tämä on ihan sairasta. Kun mä lopultakin pääsen kotiin, mä lysähdän muitta mutkitta omaan sänkyyni makaamaan, juostuani portaat suunnilleen kolme kerrallaan ylös. Mä tasailen hengitystäni, mua pistää kylkeen ja keuhkoihin ja oikeataan ihan mihin tahansa mihin nyt voi pistää, mutta se huojentaa mua, on ainakin jotain mitä mä kontrolloin omassa kropassani ihan itse, mä pystyin juoksemaan kotiin jos musta tuntui siltä, mikä taas on ihan hiton loistava asia. Mä tiedän, etten ole päivittänyt Facebookiin ainuttakaan statusta, jossa olisin juossut (paitsi että ehkä pari kertaa väitin käyneeni lenkillä vaikka oikeasti vain tuijotin Doctor Who'ta netistä, no jaa, mitä pienistä, se on kai ihan ymmärrettävä juttu), joten tämä on ihan mun ikiomaa aikaansaannostani. Mua pelottaa ihan saatanasti. Ihan oikeasti. Mä en olisi ikinä voinut kuvitella, että tämä menisi koko juttu tällaiseksi, että mun pitäisi ihan oikeasti pelätä henkeni puolesta Facebookin takia. Miksi mä en ajatellut tarkemmin, ennen kuin lähdin hyötymään tästä? Vitun idiootti, Elisabetta, mä kirjoan itselleni, Elisabetta, sä olet maailman suurin mäntti, idiootti, hullu, miksi ei tullut oikeasti mieleen että olisin voinut ajatella vähän muutakin kuin jotain vitun [i]no vittu, jotain saatanan kenkiä[/i]. Miksi mä en miettinyt seurauksia? Tai siis, no joo, turha mun tästä on ruoskia itseäni, Ile-juttu on kyllä kokonaan mun omaa syytäni että ei siinä mitään, mutta noista lausahduksista, mä olen keksinyt niitä omasta päästäni sitä mukaa kun olen muka seurustellut Nuutin kanssa ja heitellyt niitä tasaisin väliajoin Facebookiin (pingviinikommentti oli muun muassa Nuutilta, tai siis ei oikeasti Nuutilta mutta niin mä väitin että on). En mä silloin tietenkään tiennyt tästä, enkä mä myöskään tiennyt että voisin melkein jäädä paloauton alle, tai että Nuutti nyt yhtäkkiä paukahtaisi tähän maailmaan ja alkaisi olla olemassa. En mä voinut tietää, ja siksi mä tein niitä. Jos mä olisin tiennyt, niin mä en varmastikaan olisi kirjoittanut niitä? Hetken mietittyäni mä kuitenkin päädyn siihen , että tämä ei ole läheskään niin paha juttu kuin se voisi olla. Tai siis totta kai se on, mutta jos taas miettii sitä, että mä olen kirjoittanut että [i]meinasin[/I] jäädä paloauton alle suojatiellä, mutta en kirjoittanut että [i]jäin[/i] paloauton alle - mikä taas tarkoittaa sitä, että mulle ei olisi kuitenkaan voinut käydä mitään. Tai jotain? Jos mä järjellisesti ajattelen, niin niin se on, mutta mä en tiedä, kuinka järjellisesti tässä tilanteessa sitten kuitenkaan pystyy ajattelemaan, siinä vaiheessa kun mun ystäväni, mun opettaja ja randomit kasiluokkalaiset puhuvat mun keksimin repliikein eivätkä itse edes tiedä puhuvansa. Tai no jaa, ehkä mä vain kuulen niin, se voi olla, ja mä en tiedä eikä mua oikeasti vittuakaan kiinnosta, miten asia on, koska tämä ei nyt mene ihan hyvin. Mutta mitä mä voin tehdä? Miten mä voisin lopettaa tämän koko touhun? Mä voisin piilottaa mun jokaisen vanhan statuksen, mutta se ei auttaisi, koska ne ovat kuitenkin olleet näkyvillä (mä kokeilin silloin, että jos status näkyy jonkin aikaa ja sitten sen piilottaa niin toimiiko se, ja niin vain toimi, muista Liia-juttu). Mä voisin poistaa ne kaikki, mutta mä en jaksa uskoa että se auttaisi tässä tilanteessa. Vittu, mä olen tyhmä, mä tajuan, ja mun huulille leveää hymy, jäätävän kokoinen hymy, sellainen ketun pelottava. Mä kaivan jo automaattisesti puhelimen esiin, kirjoitan näyttöön katsomatta tekstin, tarkistan kirjoitusasun ja lähetän sen sitten. [i]Mä en tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta ainakin se on nyt ohi, luojan kiitos.[/i] Mä olen ihan varma, että Facebook tajuaa, mitä se tarkoittaa. Mä en voi kuitenkaan kirjoittaa kovinkaan paljoa selkeämmin, ei niin vain voi tehdä, koska siinä taas ei olisi mitään järkeä, enkä mä halua myöntää ääneen enkä julkisesti, että täällä tapahtuu tällaista. Tai no jaa, mistä mä tiedän, ehkä kaikkien statukset alkavat käydä toteen omia aikojaan, ei yllättäisi, paitsi että yllättäisi sittenkin, koska mä en ole huomannut mitään huikentelevaisuutta kenenkään suunnalta tässä lähiaikoina, ja mä olen Ilen lisäksi ainoa, joka on ollut ihan omissa maailmoissaan koko ajan - ja Ile lähinnä Liian takia. Sitä paitsi, musta tuntuisi armottoman väärältä kirjoittaa yhtään suoremmin, en mä tiedä, musta tuntuu, että se kuitenkin ymmärtää, mitä mä tarkoitan, ja parempi olisikin. Heti kun mä saan statuksen kirjoitettua, mä alan kuitenkin käydä läpi mielessäni, mitä hyvää tästä on seurannut. Pluspuolelle pääsevät lähinnä Nuutti ja solisluut, miinuksella on paljon enemmän, sekavat kommentit tänään koulussa ja bussipysäkillä, painon järjetön pudotus (jos joku yhtään vaikutusvaltaisempi ihminen kuin Ile tai Nuutti alkaisi miettiä asiaa, mä olisin tätä menoa jo suljetulla ja putkiruokinnassa, mikä on sinänsä naurettavaa että mulla ei ole syömisen kanssa ongelmaa, vaan painon putoamisen kanssa), ja koko Ilen sekoilu, joka tietenkin on mun vikani, kenenkä muunkaan sitten. Mun tekisi mieli hakata päätäni seinään. Mahdoinko mä sittenkään tehdä oikeaa ratkaisua? Tai siis, totta kai se oli hyvä ratkaisu että mä päätän tämän koko sekoilun, ja sitä rataa, mutta... Jos mä huolehtisin siitä, mitä kirjoitan, ja tarkistaisin mun statukset, niin tämä voisi olla yhtä kivaa kuin mä aluksi oletinkin sen olevan. Mä voisin saada painon putoamisen loppumaan jos kirjoittaisin siitä, mä voisin saada nämä omituiset kommentit loppumaan käyttämällä muuta tarkkaan valittua sanaa... Mä voisin oikeasti tehdä ihan mitä tahansa. Kukaan ei todellakaan huomaisi mitään, mitä nyt Saana huomasi sen Liia-päivityksen, mutta se nyt on ihan ymmärrettävää että sen huomaa siinä tilanteessa. Että niin. Mä voisin saada kaiken toimimaan niin kuin mä haluan, eikä se olisi edes vaikeaa, mun pitäisi vain kiinnittää huomiota siihen, miten mä kirjoitan asiani Facebookiin, voisin valita jokaisen sanan tarkasti ja huolehtia, että en tee mitään pahaa. Mä voisin laatia itselleni säännöt, mitä mä saan ja mitä en kirjoittaa, ja mä voisin pitää hauskaa sillä. Mä voisin hankkia itselleni aivan saatanasti rahaa, mieti nyt vaikka vain sitä että mä valikoisin lottonumerot, ja sitten päivää ennen arvontaa mä kertoisin Facebookissa, että seitsemän oikein. Okei, joku huomaisi sellaisessa jotain, mutta mä voisin hankkia itselleni helpon elämän ihan helposti, tekemättä melkeen laisinkaan töitä... Ei. Mä hillitsen itseni, olen huomaamattani melkein mennyt jo poistamaan statusta, olen itse asiassa jo näpäyttänyt sormellani sitä pikkuista rastia, joka poistaa koko statuksen, ihan huomaamattani, mutta järki tulee väliin, estää mua painamasta vahvistusta statuksen poistamiselle, ei, mä en voi tehdä sitä, herran tähden mä en voi tehdä sitä, koska oikeasti (mark z ei ole jumala vaan paholainen mitä vittua elisabetta sä selität oikeasti?) mä en voi antaa tämän jatkua. Mä tiedän, että en loppujen loåpuksi kuitenkaan saisi itseäni hillittyä statusteni kanssa, mikä ei olisi mitenkään hyvä juttu, mä tiedän kyllä, mä olen elänyt itseni kanssa niin kauan että tiedän, että jos mä innostuisin jossain vaiheessa, mä en osaisi enää lopettaa kunnolla, mkä tiedän sen. Sama kuin tässä, mä meinasin taas pyörtää päätökseni lopettaa Facebookin käyttäminen. Onneksi mä en koskaan alkanut tupakoida, mä olisin luultavasti jäänyt koukkuun saman tien, jos olisin polttanut kaksi tupakkaa yhden päivän aikana, ja mä luultavasti röyhyttelisin vielä silloin kun olen kuolemassa keuhkosyöpään (facebookilla mä voisin pitää äidin ja itseni ja kaikki mun ystävät terveenä elisabetta hiljaa nyt) että ehkä ihan hyvä, että mä en oikeasti koskaan alkanut tupakoida, eikö? Ja sitten kun miettii vielä sitä, että millainen mä olisin niksoissa - tai siis, niksojahan ei oikeasti tule ennen kuin sä olet polttanut jonkun viisi vuotta, sitä ennen se kaikki tärinä on lähinnä sitä että sä olet tottunut siihen että ulkona käydessä käsi käy suulla viiden minuutin aikana useasti. Me keskusteltiin tässä ysiluokan terveystiedossa, en tosiaankaan tajua miksi, tai sinänsä tajuan joo, koska sehän on sitä röökin vastaista propagandaa mitä yleisesti harrastetaan (Suomi savuttomaksi 2025 mennessä? Ei pelkoa, jos Ile on vielä mustine keuhkoineen silloin henissä niin ei todellakaan mitään pelkoa että se edes harkitsisi lopettavansa tupakoinnin) Jos Ile pisti viestiä parissakymmenessä viestissä tässä ei niin kovin kauan sitten, kun mä olin kirjoittanut siitä, niin asioiden pitäisi olla jo ihan kohdallaan, eikö? Tai ei ihan vielä, mutta kymmenen minuutin kuluttua. Mun sydän rauhoittuu, se hidastaa ja hidastaa niin että mä saan kunnolla hengitettyä taas, en sillä tavalla lyhyinä sykäyksinä, vaan ihan normaalisti, syvään sisään ja pitkälle ulos. Luojan kiitos, tämä on ohi. Mä heittäydyn makaamaan selälleni ja tuijottelen kattoon, odotan että kymmenen minuuttia menisi ohitse, ja suljen silmät odotellessani, puristan niitä kiinni, avaan ne vain kahdesti kymmenen minuutin aikana vilkaistakseni kelloa. Kun mä avaan silmät, siellä sataa lunta. Mä nousen ylös, astun ikkunan eteen ja tuijotan silmät suurina ulos, siellä sataa lunta, kevyitä, suuria lumihiutaleita, jotka leijailevat alas, ja musta tuntuu että mä olen saattanut järkyttää ainakin Suomen osalta vakavasti jotain ekosysteemissä tämän säänvaihtelun takia, mutta mua ei nyt kiinnosta. Mä en ole koskaan ollut näin haltioitunut lumen näkemisestä, kaikki on täydellistä, tajuatko sä, että siellä sataa [i]lunta[/I], mikä tarkoittaa sitä, että... Se toimi. Mä hakkaan nyrkillä ilmaa ja huudan ihan ketun kovaa pitkää jessiä, pitkitän ässää niin että se kuulostaa siltä että mä sanoisin jessssssss, ja mä olen vain niin onnellinen, se toimi, kaikki muuttuu normaaliksi, koska jos sää muuttui, niin se tarkoittaa, että kaikki palaa normaaliksi. Mä kyllä tykkäsin Facebookista, siinä mielessä että olihan se ihan kivaa saada ilmaiset kengät Puolukasta ja vaikka mitä, mutta mä olen selkeästi tehnyt enemmän haittaa kuin hyvää kirjoittamalla statuksia, joten on ihan loistavaa, että tämä loppuu näinkin hyvin, näin nopeasti ja kauniisti. Mä tuijotan edelleen lumisadetta, ja päätän soittaa Ilelle, ihan vain siitä reimusta että siellä sataa lunta. "Hei paskanaama", Ile vastaa iloisesti puhelimeensa. Jaa, kivaa. "Salee sä sanoit mua just paskanaamaksi", mä sanon sille tasan yhtä iloisesti takaisin. "Öö, en", Ile sanoo, ja mä kuulen puhelimessakin sen, miten se hämmentyy kovasti, "mä sanoin ihan vain moi." "Sanoitpas mua paskanaamaksi", mä sanon, ja vatsanpohjalle hulahtaa kylmyyttä, sellaista joka puristaa palleaa kasaan ja mun on vaikeaa hengittää. "Enpäs sanonut. Mä sanoin että moi. Mikä vittu sua vaivaa, Elisabetta?" "En mä tiedä, mua väsyttää edelleen siitä edellisestä ryyppyreissusta", mä onnistun sopertelemaan. "Huomaatsä, siellä sataa lunta." "Joo, huomasin just. Tää on ihan naurettavaa, ei voi päättää että millaisen sään haluaa, vaan että pitää vaan vaihdella koko ajan miinus viidestätoista plus viiteentoista. Ihan sairasta." "No älä", mä mutisen, no niin, on se aika sairasta että mä (facebook) en osaa päättää että millaisen sään haluan, anteeksi nyt vaan, oon pahoillani ja voin lopettaa säällä leikkimisen. Ile ehdottaa että mentäisiin pulkkamäkeen, mä lupaudun siihen kiltisti ja sanon että mennään illemmalla, ryöstetään Idan ja Lilan pulkat (pinkki ja turkoosi, ihan söpöä tai jotain, tosin mä ihmettelen sitä että minkä takia niille ei ostettu pinkkiä ja liilaa pulkkaa, tai no jaa, ehkä sinänsä ymmärrän, mutta kun ne ovat molemmat sellaisia prinsessoita että tappelevat siitä, kumpi joutuu käyttämään turkoosia pulkkaa) ja juodaan sen jälkeen lämmikkeeksi sitä Absolut Raspberryä, jonka mä kirjoitin Ilelle (mutta josta se ei tietenkään tiedä mitään). Mä lopettelen puhelun hämmentyneenä, enkä joudu edes kauaa etsimään muististani sitä, kuka mua sanoo paskanaamaksi - tai sanoi, oikeastaan vaan kerran, ja olisi varmaan saattanut sanoa, jos se olisi olemassa. Nuutti. Facebookissa. Miten helvetissä täällä voi sataa lunta, jos mä kirjoitin että koko roska on ohi? Miten se on mahdollista. Ehkä Facebook (tai kuka tahansa tämän takana nyt onkin, mä olen taas vakaasti sitä mieltä että Mark Z ei ole jumala vaan paholainen, enkä voi kuvitella miten olen voinut ajatella sitä jumalana jossain vaiheessa, tai edes hyvänä asiana) on kieroutunut vanha paskiainen ja haluaa katsoa kun mä kärvistelen tuskissani, ehkä se tykkää nussia pilkkua ja on sitä mieltä, että koska mä en selkeästi ilmoittanut, mitä mä haluan lopettaa, se lopetti mitä sitä huvittaa - ehkä joku ihan oikeati nauttii siitä, että katsoo vierestä kun mä kärvistelen täällä. Mä en yhtään ihmettelisi, tässä maailmassa ei ole enää mitään järkeä, enkä mä oikeasti edes järkyttyisi jos jostain hyppäisi esiin britti, joka osoittaa kaukaisuuteen ja sanoo että mä olen piilokamerassa ja odottaa mun nostavan kädet kasvoille ja nauravan puoliksi häpeissäni, puoliksi ylpeänä siitä, että pääsin telkkariin. Ei mitään, mistään ei hyppää esiin ketään brittiä, enkä mä oikeasti edes uskonut niin käyvän, toivoin vain. Kuten sanoin, tässä ei ole enää yhtään mitään järkeä. Mä poistan koko Facebookin. Tai no jaa, en koko Facebookia, vaan lähinnä oman osuuteni siitä, tunnukseni sieltä, ehkä tämä sitten helpottaa. Mun hengittäminen helpottuu jo toisen kerran tämän päivän aikana, kun mä etsin puhelimellani Facebookista vaihtoehtoa Poista tili - mutta en löydä sitä, no voi helvetti, mä en jaksa odottaa että tietokone käynnistäisi itsensä mutta pakko se kai on, mä istun läppärin vieressä tuijottamassa näyttöä murhaavasti, odottamassa että se avaa itsensä että mä pääsen poistamaan tunnukseni ennen kuin mä pyörrän pyhän päätökseni lopettaa tämän. Jos ei muuta, niin mun painon tippuminen ainakin pysähtyy jo tässä vaiheessa, kun mä painan jotain neljänkymmenen kilon luokkaa - mä olen painanut alle neljäkymmentä kiloa viimeksi ehkä... neljännellä luokalla? Joten kivaa. Niin, ja sitten mun ei tarvitse jatkossa kysellä kaikilta että mitä sä sanoit kun mä en tajua että miten tuo sun sanomasi liittyy mihinkään. Siihen tottuisi ajan kanssa, samalla tavalla kun siihen tottuu jos sä rikot puhelimen näytön, sä alat vain välttää siihen kohtaan koskemista ja opettelet nopeasti käyttämään sitä niin, että sä et pian edes huomaa, että näytössä on kohta, joka ei toimi, koska sä osaat automaattisesti väistää sen. Mulla menisi ehkä kaksi viikkoa tottua siihen, että mä en välttämättä tajua paskan vertaa, mitä porukka sanoo... Mä voisin vaikka syyttää huonoa kuuloani... Ei, Elisabetta, ei, lopeta, anna olla. Mä häpeän itseäni kun edes ajattelen tuollaista, ihan kuin mä voisin oikeasti ikinä tehdä niin, mä en voi nyt pyörtää takaisin pyhästä päätöksestäni, mun on pakko lopettaa tämä nyt, kerralla, ihan kokonaan. Tietokone aukeaa lopultakin, mutta sitten se läväyttää näyttöön jonkun vitun virusturvaohjelman, niin että mä en pääse vieläkään avaamaan Chromea. Turhautuneena mä hakkaan yläkulmassa olevaa rastia, ei, mua ei juuri nyt kiinnosta päivitätkö sä itsesi vai et, kunhan mä pääsen puolen minuutin mittaiselle asialle Facebookiin Chromella. Mulla menee jonkin aikaa etsiä poistotoimintoa asetuksista, mutta lopulta löydän sen. Mä en olisi ikinä kuvitellut poistavani Facebookia - tai ehkä olisin voinut poistaa sen hankkivani uudet kaverit, koska puolet mun kavereista (yli puolet, veikkaan että noin kolme neljäsosaa) on ihmisiä, joita mä en henkilökohtaisesti tunne, olen vain hyväksynyt ne kavereiksi koska ne ovat ehdottaneet, joukossa on meidän koulun yläasteikäisiä ihmisiä ja jotain ala-asteen luokkakavereita ja kaikkia muita, joiden kanssa mä en todellakaan halua enää oikeasti olla missään yhteydessä. Yhdestä on tullut punkkari, joka ei osaa argumentoida vaan hyppää mukaan siihen kelkkaan, joka vaikuttaa eniten aktivistiselta - eli niihin, jotka sanovat, että turkistarhaus on väärin, mutta eivät osaa ehdottaa mitä pitäisi tehdä esimerkiksi turkistarhan työntekijöille tai eläimille, jos se suljetaan, ja joka väittää, että afrikkalaiset lapset kuolevat nälkään että sä saat syödä Mäkissä juustohampurilaisen (väärin, ei kuole, säälikää ennemmin kiinalaisia jotka mäkkärin lelut tekevät). Sitten on tietenkin näitä, jotka ovat tissit tyrkyllä koko ajan ja ottavat vitun hienoilla puhelimillaan kuvia itsestään peilin kautta, kun poseeraavat sillä tavalla että tissit ja perse ovat ulkona ja mahdollisimman tyrkyllä. Joten onko ihme, että mä en halua olla niiden kanssa missään oikeissa tekemisissä? Ne ovat mun kasvereitani sen takia, että mä jollain sairaalla tavalla pidän siitä, että kavereita tosiaan on paljon - en tiedä, ehkä se on vitun omituista, mutta se ei haittaa mua laisinkaan tässä kohtaa, mä rakastan olla esillä mutta en sillä tavalla esillä kuin julkkikset, vaan ihan vain omassa elämässäni esillä. Mutta niin, nyt mä poistan koko Facebookin, ihan lopullisesti, ja nojaudun sitten taaksepäin Ikean työtuolissani ja hengitän syvään. Eiköhän se ollut sitten siinä, mä mietin helpottuneena. Ehkä asiat palaavat nyt normaaleiksi. Ehkä mä tosiaan herään huomenna ja totean, että olipas mulla jännä uni viime yönä. Ehkä tapahtuu jotain ja sitten ei tapahdukaan enää mitään, tai mitä tahansa, en mä tiedä, ei mua kiinnosta, kunhan asiat vain palautuvat normaaleiksi. Joskus mä olin sitä mieltä, että mun elämäni on tylsää, mutta viimeisen parin kuukauden jälkeen mä olen vakaasti sitä mieltä, että se ei ollut lainkaan liian tylsää, ei todellakaan, se oli juuri sopivaa. Mulla on ikävä sitä aikaa kun mulla oli rauhallista eikä tapahtunut mitään omituista, johon mä olen itse syypää, ja että mä en itse sätännyt kaiken kanssa ja sotkenut ihan kaikkea. No jaa, ehkä tämä tästä.

XIV | 40110

XIV Suutelinko mä Ileä vai en, totta puhuakseni mä en oikeasti yhtään tiedä. Mulla pätkäisee filmi siihen kohtaan kun me juodaan Facebookille, ja mä herään aamulla siihen että mun puhelin soittaa päälle unohtunutta herätystä kello kuusi kolmetoista aamulla. Krapula on järjetön, joten mä pistän vain herätyksen pois päältä ja vajoan takaisin uneen. Me herätään joskus kolmen jäljestä, ja mun ensimmäinen ajatukseni on, että voi helvetti, siinä meni sitten se koulupäivä. Tietenkin se on ihan loistavaa harmitella sitä eikä mitään muuta, kuten sitä, että mulla ei ole muistikuvia eilisestä myöhäisestä illasta, sen takasivat kaksi Absolutia, miehen, naisen ja vaikka kamelin parasta kaveria. Mä venyttelen raajojani Ilen suuressa sängyssä, tönin unisesti mumisevaa poikaa kauemmas, se on taas kietonut kaikki raajansa mun ympärille, mihin mä annan sille ihan ilomielin luvan, jos mä vaan saan sen takaisin, jos mä saan taas sen Ilen joka mulla oli ennen tätä koko sotkua. ”Voi luoja”, Ile mumisee. ”Mä luulin, että mulla on joskus ollut krapula. No, ei ole. nyt on” ”Onko pikkusella noin kauhee darra”, mä nauran, mutta lopetan nauruni lyhyeen, koska se sattuu mun viinan jäljiltä kivistävään kurkkuuni, loppujen lopuksi me taidettiin ottaa jossain vaiheessa shotteja sellaisilla lääkkeidenannostelujutuilla, pienillä muovisilla mukeja jotka on kuin luotuja shottien ottamiseen, jos mä ihan oikein muistan (mistä en uskalla olla varma). Plus, että musta tuntuu, että mä saatoin tupakoida humalassa, ainakin mun suussa maistuu eiliseltä tupakalta, tosin se on saattanut tulla myös Ilen kanssa pussailusta. Ei helvetti, en minä tiedä, mä en edes muista että suutelinko Ileä missään vaiheessa, ja jos nyt rehellisiä kerrankin ollaan, niin mä en välttämättä haluakaan tietää, enkä ajatella. Jos mä en muista sitä, sitä ei koskaan tapahtunut. Niinhän? ”Voi jeesus”, mä totean ääneen uskaltaessani vilkaista puhelimen lokia. Mä olen tekstannut Nuutin kanssa kello kolme kolmekymmentä aamulla, mikä taas ei ole paras mahdollinen juttu ottaen huomioon, että jos me ollaan tosiaan oltu vielä siihen aikaan hereillä, meidän on täytynyt olla sellaisessa ihan järjettömässä humalassa, jota mä en ole kokenut kuin kerran elämässäni, koska yleensä mua alkaa väsyttää ihan liikaa ennen sitä humalatilaa. Ei luoja. Mä en oikeasti uskalla katsoa viestejäni, en halua tietää mitä olen tekstannut Nuutille. ”Mitä eilen tapahtui”, mä kysyn varovasti Ileltä. ”Vittuako sä sitä multa kysyt. En mä usko että mitään vakavaa.” ”Mistä me ollaan edes puhuttu”, mä kysyn, mua alkaa vähän kylmiä, koska tosiaan, kerroin kyllä Ilelle, mitä olen tehnyt Liialle, mutta en tiedä, ymmärtääkö se mitenkään liian hyvin sitä. On tietenkin olemassa mahdollisuus, että se ei muista edes koko tapahtumaa, ja mä perustan toivoni sen varaan, että se ei muista. Tästä aamusta voisi tulla aika awkward. ”Mulla ei oo aavistustakaan”, Ile sanoo ja nauraa sitten. ”Voi luoja, Elisabetta ihan oikeesti, vittu me ollaan paskoja.” ”No älä”, mä nauran helpottuneena, se on se sama Ile jonka mielestä on hulvatonta vetää hullut kännit vain sen takia, että se on mahdollista. Toki on totta, että se ei muista ilmeisestikään meidän keskustelua (mä taisin sittenkin valita ihan hyvän ajankohdan sille, mä en kyllä tajunnut että Ilellä menee muisti noin helposti, mutta toisaalta, jos se on ollut kännissä kaksi viikkoa niin voi olla että se vähän vaikuttaa juomiskykenevyyteen), mutta silti musta tuntuu, että nyt pyyhkii ihan hyvin - sille on saattanut jäädä johonkin alitajunnan perukoille ajatus, että mä olen jotenkin syypää siihen että sillä on niin paska olo ja että sen takia sen ei pitäisi olla kylmä ja ties mitä. Tai sitten ei, ehkä se on vain normaali oma itsensä, jonka mielialat heittelee pahemmin kuin mulla ja tytöillä pms-päissämme yhteensä. Ei sille mitään voi, ja se on ihan söpöä, ja se oikeasti tekee Ilestä sen Ilen, joka se on aina ollut ja joka se toivottavasti tulee olemaan. Pysy aina pikkuveljenä, tai jotain, mutta mä en halua että Ile tuosta enää aikuistuu. Nyt mä olen nähnyt, mihin sen niinsanottu aikuistuminen johtaa, enkä mä halua enää nähdä sitä koskaan sellaisena. "Mun pitäisi varmaan lähteä valumaan himaan", mä havahdun. "Mutsi on salee ihan vitun raivona." "Mistä se ois raivona?" "No tuota, siitä että mä en tullut yöksi kotiin?" "Mut sä voit sanoa, että sä olit täällä. Ei se siitä oo ennenkään ragennut, että sä oot yötä täällä, vai onko muka?" "Eikä toki kuulosta valheelta. 'Äiti hei, mä olin Ilen luona yötä, sori kun mä en ilmoittanut'", mä sanon ivallisesti. "Mut sehän on totta." "Mut se kuulostaa siltä, että mä oon karannut Nuutin luokse ja hässinyt sitä koko yön, ja itse asiassa koko päivänkin." "No joo, voi olla. Mut sehän on ollut aika avoin tuossa jutussa? Tai siis, kyllähän mäkin oon ollut teillä varmaan miljoona kertaa yötä eikä sillä oo ollut mitään ongelmaa sen kanssa, jos mä nyt oikein muistan." "Se johtuu siitä et sen mielestä sä oot homo." "Ai mitä?" "No hei, etkö sä oo vähän homohtava", mä huomautan ja virnuilen Ilelle, joka nauraa takaisin. "Homo, joka on ollut kasiluokasta alkaen suhun ihan vitun kusessa?" "No ei [i]äiti[/i] sitä tiennyt", mä huomautan, "koska jos mä en tiennyt niin miten se olisi voinut?" "Totta puhut, muuten." "Ainahan mä puhun, en mä sulle valehtelis", mä sanon ja hymyilen hunajaisesti, mutta mua pelottaa, että Ile paukauttaa seuraavaksi, että ai et vai valehtele yhtään, mitä sä sitten eilen selitit? Sen kulmat rypistyvät hetkeksi melkoisen uhkaavasti, mutta oikenevat taas, musta tuntuu että sille yritti kehittyä mieleen muistikuva, mutta se ei saanut siitä kiinni. Hyvä mulle. "Mut joo, parempi on senkin uskoa. Tai siis, mähän [i]olin[/i] täällä. Mä voin selittää sitä että multa loppui akku ja että kaikki on paskaa, tai siis okei joo en, mutta että sä tarvitsit mun tukea... asioiden takia", mä jatkan varovaisesti, en mä tiedä mitä Ile enää ajattelee, enkä uskalla sanoa sille mitään Liiasta. Se vain hymyilee melko hyväntuulisen oloisesti, vähän turhankin hyväntuulisen jos multa kysytään, koska sillä pitäisi olla krapula. "Joo, ihan hyvä suunnitelma. Mut sun kantsis oikeasti lähteä varmaan himaan." "Heitätsä mut ulos täältä", mä kysyn ja esitän kauhistuvani. "Kiitti vitusti, Ildu!" "Kai sä tiedät, miten paljon mä vihaan sitä että sä sanot mua Ilduksi", Ile sanoo. "Ja heitän, tott akai, ainahan mä sut heitän ulos, etkö usko?" "No joo, niinhän sä aina, sä oot vähän niitä poikia." "Mutsis oli." "Kun sua teki", mä jatkan loppuun. "Joo, mut mä oikeesti lähen himaan. Ei sulla ois arskoja?" "Ai noinko kauhea krapula sulla on", Ile nauraa, "oisit ottanut omat." "No, siinä vaiheessa kun mä lähdin eilen Nuutille, niin mä en ajatellut että mä vetäisin tiistaiöverikännejä sun kanssa", mä huomautan. "Joten sori, en ihan osannut varautua arskoilla." "Oma moka. Tai siis, mulla ei oo arskoja." "Mitä sun Ray Baneille tapahtui?" "Ne hajos", se sanoo välttelevästi, enkä mä tajua, miksi. "Niille kävi vähän huonosti." "Mitä sä teit?" "Okei, ne vaan tippui lattialle ton päältä", se sanoo ja osoittaa puolitoista metriä korkeaa laatikostoa ikkunan vieressä. "Se oli ihan puhdas vahinko." ”Vittu [i]sä[/i] oot paska”, mä totean. ”Ei Lilalla tai Idalla tai jollain ois arskoja?" "Mutsilla pitäis kyllä olla yhet, en mä muista." "Salee jotkut Diorit, ei kiitti, ehkä mä sitten pärjään kotiin asti ilman arskoja." "Selviitsä?" "Selviin." "Toki sä voit jäädä tänne nukkumaan krapulaas pois", Ile ehdottaa, mutta mä pudistan päätäni ja päädyn siihen, että kai mun on pakko tavat hurjan vihainen paskavittusaatana äiti Lundén. Kun mä olen matkalla bussipysäkiltä toiselle puolelle tietä, mä ihan tosissaan meinaan jäädä paloauton alle. Menin kyllä vihreillä tien yli, totta kai, mutta se vitun paloauto tuli kulman takaa, ja mä en kuule sitä musiikin yli, mutta sillä on vissiin pillit päällä, ainakin siniset valot vilkkuvat. Mä ehdin vain hädin tuskin hypätä pois alta, ja jään seisomaan paikoilleni siihen asti, että ne ovat menneet ohi, ja jatkan matkaani pyörällä päästäni. Mulla on mieletön déjà vu, tai ei oikeastaan ole, mutta meinaa kuitenkin olla – musta tuntuu, että tämä kohtaus on (am i just another scene from the movie that you’ve seen one hundred times mitä vittua elisabetta) jostain tuttu, enkä mä sillä tarkoita sitä että olisin elänyt tämän, tai toisaalta, nähnyt elokuvassa, vaan… Okei, nyt kukaan tuskin yllättyy. Mä tiedän, että olen säälittävä. Mä tiedän, että olen vitunmoisen ärsyttävä paskiainen ja ties mitä, mutta mä olen myös kirjoittanut tämän. Sen siitä saa kun ei ole elämää josta kirjoittaa, pitää väkisin keksiä jotain hienoa väritystä elämäänsä, ja siitä statuksesta on aikaa jo pari vuotta, jollei enemmänkin. Mutta silti. Voi luoja. Mä tunnen, miten kaikki veri katoaa mun päästä, hetken aikaa mä mietin että varmaan pyörryn, mutta kun mä otan kädellä tukea läheisen talon seinästä, huimaus laskee ja jättää jäljelle vain surinan. Tämä ei oikeasti ole enää hyvä juttu. Koko Facebook –paska, se ei ole enää hyvä juttu. Tämä alkaa käydä jo vaaralliseksi, koska mä meinasin juuri äsken päästä hengestäni. Okei, en varmaankaan olisi voinut, tässä on vähän sama juttu kuin siinä että Dalekit eivät vain voi kadota, koska ketä vastaan tohtori sitten tappelisi? Tai sitten ei, ehkä mä voisin lopettaa elämäni Doctor Who’hon vertaamisen, koska totuus on, että Mark Z ei ole britti, joten turha kaivata tähän mitään hauskan suuntaistakaan. Hurjan vihainen paskavittusaatana äiti Lundén ei olekaan hurjan vihainen paskavittusaatana, vaan kysyy vain, että missä ihmeessä mä olen ollut kun en vastaa puhelimeeni. Se ei edes kyseenalaista mun puheita, kun mä sanon olleeni Ilellä yötä kun se kaipasi tukea taas, se vain kysyy, että miksi mä en voinut ilmoittaa itsestäni, mihin mä totean että unohdin laturin kotiin ja sitä rataa, voi ei, ja äiti on että okei, selvä juttu, oot kuitenkin hengissä niin eiköhän kaikki oo ihan kondiksessa. Voitto Elisabettalle. Nuutti sen sijaan ei ole yhtään niin tyyni kuin äiti. "Mitä vittua se viimeöinen oli", se kysyy kun mä lopultakin uskaltaudun illemmalla vastaamaan sille, kahdeksan soittokerran jälkeen. "mitä viime yönä tapahtui?" mä tiedustelen varovaisesti, hätkähdän sitä että Nuutti kiroilee. "Sä puhuit jotain ihan vitun sekavaa, sä herätit mut puoli neljältä ja selitit jotain vitun omituista ja että rakastat mua ja voi vittu, mä en ala." "Mihin sä et ala?" "No siihen, että sä oot tuolleen, Ile sanoo että tuu ja sä juokset." "Sä tiedät, että Ilellä on vitun hankalaa." "Tiedänkin, mutta sä et oo vastuussa siitä, sen vanhemmat on vastuussa siitä. Se ei ole sun ongelmasi, jos se on paskassa koniksessa, vaan sen mutsin." "Mitä vittua sä just sanoit?" mä kysyn uskomatta korviani. "Nuutti, mitä [i]vittua[/i] sä just sanoit?" "Ei, en mä mitään." "Sanoitsä ihan tosissaan että se ei ole mun ongelmani?" "... Sanoin..." "No mitä vittua, tajuatko sä yhtään mitään", mä räjähdän puhelimeen, vaikka en halua, mä en haluaisi tapella enkä mitään muutakaan, mua vain kyrsii tämä touhu vähän turhan paljon. "Mä en oikeasti tajua, miten sä voit tulla sanomaan mulle tuolla tavalla, että se ei ole mun ongelmani, jos mun paras ystäväni tarvitsee mua!" "Anteeksi, Elisabetta, en mä oikeasti tarkoittanut." "Parempi oiskin että et tarkoittanut", mä sihahdan. "Mä soittelen sulle joskus." Okei joo, ehkä mun ei olisi tarvinnut vetää noin hurjan kamalaa raivokohtausta sille, mutta oikeasti, kuka vittu kehtaa sanoa noin? Ilen tyttöystävä (olkoonkin, että ne olivat vain kaksi viikkoa yhdessä, jos sitäkään) vittu soikoon [i]kuoli[/I] (sun takia elisabetta sun takia sä tapoit sen muistathan muista se) ja sitten mä en saa auttaa Ileä, jos se tarvitsee apua? Tai siis, eihän se suoranaisesti sitä pyytänyt, mutta mä päätin että haluan selvittää tämän jutun nyt kun meillä on siihen tilaisuus, ja kyllä, en keksinyt mitään muutakaan keinoa kuin selvittää se järkyttävässä humalassa, ei voi mitään, pitää olla aina välillä vitun tyhmä. Joten mitä vittua se skitsoaa? Toki mä ymmärrän, että se on vihainen mulle, mä en vieläkään uskalla katsoa viestejä jotka olen lähettänyt sille koska mä oikeasti pelkään, mitä olen mennyt lörpöttelemään sille, mutta silti, voi herran jestas, miten se kehtaa tulla sanomaan että mä juoksen kun Ile käskee? Voi luoja. Mä en tiedä, mistä tämä yhtäkkiä tuli, mutta hetken aikaa mä oikeati mietin pienessä mielessäni, että mitä jos jättäisin Nuutin ja ottaisin Ilen. Meillä ainakin synkkaisi ihan loistavasti ja ties mitä, ja eikö se olisi sitä, mitä Ile on halunnut pitkään? Mä tulen kuitenkin nopeasti järkiini, koska hei, mitä vittua mä juuri ajattelin? Mä en ole jättämässä Nuuttia sen takia että se ilmeisen mustasukkaisena raivoaa mulle mun ja Ilen väleistä, en todellakaan, mä olen siihen oikeasti rakastunut, niin teiniltä kuin se mun sanomana kuulostaakin. Olen rakastunut, olen ollut rakastunut siihen suurin piirtein siitä asti kun se tarjosi mulle sateenvarjoaan kun mä seisoin vesisateessa, elämäni ensimmäisen krapulan kourissa odottamassa bussia, että mä pääsisin kotiin, suihkuun ja nukkumaan. Mä tajusin luultavasti kyllä jo silloin, mikä Nuutti on, nimittäin että se on mun luomukseni, mutta mä rakastuin siihen ihan päätä pahkaa silti. Ehkä sekin oli Facebookin luomusta? En tiedä. Nyt kun tarkemmin miettii, niin tämä koko juttu lähti Facebookista. Ja tällä koko jutulla mä en tarkoita tätä Nuutti-juttua, vaikka kyllähän sekin lähti, mutta tämä riita. Siitä ei ole kauankaan, okei en mä tiedä onko puoli vuotta kauan vai ei, kun mä kirjoitin Facebookiin vitutuksissani kauhean selityksen siitä, miten en kestä sitä että mun paras ystäväni ei voi olla Ile, koska Ile on poika, ja että Nuutti oli suuttunut mulle siitä. Mä olin ollut jostain syystä koko päivän kuin persuksiin ammuttu karhu (tykillä ammuttu, niin vittuuntunut), ja mun piti selittää se jotenkin. Mä luulen, että se johtui lähinnä pelkästä premenstruaalijutusta, mutta en voi olla varma, mutta joka tapauksessa, mun oli pakko selittää paskamainen, äärettömän vittumainen käytökseni ihmisille jotenkin, ja paras vaihtoehto, jonka mä siihen hätään keksin, oli se, että Nuutti valitti mulle siitä että mä olen Ilen paras kaveri ja se mun, ja että se oli mustasukkainen meidän helvetin läheisistä väleistä. Aika naurettavaa, kyllä, mutta en mä muutakaan keksinyt, ja pakko sitä oli jotain keksiä selitykseksi, se oli paras mitä mä keksin siihen hätään, ja nyt mä sitten saan kärsiä siitä. Voi vittu, tämä on aika raivostuttavaa. Mua vituttaa. Mä alan miettiä, mitä kaikkea mä olen sepustanut Facebookiin elämäni aikana. Mä en välttämättä halua tietää kaikkea, mutta en tähän hätään keksi mitään kovin pahaa - mä luulen, että olen tämän päivän aikana kokenut kolme paskinta statustani. Krapula, Nuutin naurettava raivoaminen Ilestä (okei joo, sillä on mun muistikuvien mukaan syytäkin olla semi mustasukkainen, mua hävettää tämä, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, ja musta tuntuu että eilinen oli sekoitus niitä molempia), ja se, että meinasin jäädä vihreillä paloauton alle. Kuinka kukaan voi edes meinata jäädä paloauton alle? Tai siis joo, mulla oli kyllä musiikki hiton kovalla, mutta miten se on silti mahdollista, mä en osaa kuvitella että kukaan voisi olla niin vitun tyhmä että oikeasti voisi jäädä paloauton alle, koska ei vaan kuule sitä sireeniä. Vitun naurettavaa. Mun päähän pälkähtää ajatus, joka on kaikessa omituisuudessaan hämmentävän järkevä, nimittäin se, että ehkä mun käytökseni alkaa mukautua Facebookin mukaan. Ehkä mun kaikki toiminta alkaa liittyä mun statuksiin kaikilla tavoilla, se on pelottava ajatus, koska oikeasti, mä en nyt yhtäkkiä muista että ikinä kuuntelisin musiikkia niin kovaa kuin tänään kuuntelin (jos ei lasketa sitä kertaa, kun mä kävelin Ilen luota kotiin sen kolme kilometriä ja tärisin raivosta ja huudatin paskaa rääyntämuiikkia). Joten oikeasti? Mitä vittua. Mua pelottaa ihan helvetisti, ihan aikuisten oikeasti pelottaa, tämä ei ole enää normaalia. Mutta mä pystyn estämään sen, mä päätän. Mä pystyn estämään sen, jos tahdon, mun meno ei ala muuttua sellaiseksi kuin mä olen Facebookissa antanut ymmärtää sen olevan, mä en aio ruveta sellaiseksi, että alan jäädä paloautojen alle koska kuuntelen Facebookin takia liian kovalla musiikkia. Tämä on niin vitun naurettavaa, että mä en edes tiedä, voiko tämä olla enää todellista. Tavallaan mä toivon, että mä heräisin pian ja huomaisin vain kuvitelleeni koko jutun, mutta sehän on ollut kulutettu loppuratkaisu jo silloin, kun meidän isovanhemmat opettelivat lukemaan. Ei niin voi käydä, mutta toivoa silti saa, eikö? Mä mietin, pistäisinkö Nuutille viestiä. Tämä on koko riita mun vikani, ensinnäkin siksi että mä kirjoitin sen silloin kauan sitten Facebookiin, ja toisennakin siksi, että mä sain sen aikaan tekemällä Nuutille kusisesti. Totta kai sitä vituttaa, että tyttöystävä karkaa saman tien parhaan kaverinsa luokse kun se kerran vinkaisee, eikä se voi ymmärtää mun kantaa asioihin, koska mä en ole kertonut. Hetken aikaa mä leikittelen ajatuksella, että kertoisin Nuutille, mitä täällä oikein tapahtuu, mä mietin että pitäisikö mun oikeasti selittää sille koko Facebook -juttu samalla tavalla kuin kerroin eilen Ilelle, mutta mä en usko, että pystyisin siihen - ei muuten mitään, mutta se tarkoittaisi sitä, että mun pitäisi kertoa Nuutille, että olen luonut myös sen. Se ei välttämättä ymmärtäisi sitä, eikä ottaisi sitä kovin hyvin, jos ymmärtäisikin. Voi luoja, mitä vittua mun pitäisi oikeasti tehdä? Mä en tiedä, mä olen niin hukassa. Tämän asian kanssa mä en voi edes kääntyä Ilen puoleen, enkä oikein kenenkään muunkaan, koska voi vittu, miten mä saisin tämän ikinä selitettyä yhtään kenellekään? Eilen sanat soljuivat helposti, mutta jokainen ihminen, joka on edes joskus yrittänyt kirjoittaa pidempää tarinaa (eli luultavasti puolet ihmisistä, se on aika yleistä että yritetään kirjoittaa kirja, kirjoitetaan kaksi lukua ja kyllästytään, mä en tunne ketään, joka ei olisi sitä yrittänyt. Totta kai jokainen meistä oikeasti haluaisi olla kirjailija, koska se tuntuu vain helpolta rahalta - pyöräytät pari kirjaa ja elät sillä herroiksi koko loppuikäsi. Mäkin joskus nuorempana ajattelin niin, haaveilinkin itse asiassa, mutta tajusin luojan kiitos ajoissa, että en osaa kuollaksenikaan kirjoittaa yhtään mitään) tietää, että se onnistuu aina välillä, mutta yleensä se ei tahdo toimia sitten millään. Se on kertaalleen helppoa, mutta toisella kerralla se on vaikeampaa, ja sitten vielä vaikeampaa, ja siitä eteenpäin, niin että mä luulen, että en pystyisi mitenkään muotoilemaan tarinaa Nuutille sellaiseksi, että se voisi sen ymmärtää. Joten vitut tästä, vitut kaikesta, mä päätän. Antaa olla. Mun täytyy vain jatkossa olla skarppina, ja mun pitää pistää Nuutille viestiä, jossa pyydän anteeksi että a) suutuin sille ja b) suututin sen, mutta mä en pysty siihen ihan just nyt tällä sekunnilla. Ehkä pian, ehkä ei, mä en tiedä. Mun täytyy vain olla skarppina ja pitää kiinni siitä onnellisuudesta, mikä mulla on. Sitä paitsi, kai nyt tuollaiset tappelut ovat ihan normaaleja? Eikö? Kaikissa parisuhteissa on tappeluita, joten antaa olla. Kyllä tämä tästä. Mä en usko, että Facebook antaisi meidän erota. Ei varmasti se voisi antaa, koska mä en ole kirjoittanut siitä mitään.

XIII | 36166

Okei, joo, mä en välttämättä hakenut [i]ihan[/i] tätä lopputulosta. Ile istuu tuijottamassa suoraan eteenpäin penkissään, se sanoi kyllä aamulla että ei jaksa enää miettiä mitä eilen puhuttiin, koska se oli helvetin humalassa ja että se on pahoillaan siitä, miten se mulle puhui. Ei siinä mitään, mulla ei ole siinä mitään ongelmaa. Ongelma on siinä, että... No niin, ongelma on siinä, että Ile katsoo suoraan eteensä. Se ei puhu mulle, se ei puhu Saanalle eikä Aadalle, se katoaa välitunneilla tupakalle, eikä se vastaa selkeisiin keskustelunyrityksiin sen paremmin kuin yhden tai kahden sanan lauseilla, että yritä siinä sitten keskustella ihan mistä tahansa sen kanssa. Niin, vittu. Mä en hakenut ihan tätä kirjoittamalla sen statuksen, koska joo, siitä huomaa että se on niin sanotusti päässyt yli. "Ile, mikä vittu sua vaivaa", mä suhahdan kesken äikäntunnin, en enää kestä tätä kaikkea hiljaisuutta. "Sä oot ihan hiljaa. Miksi." "Koska. Mua ärsyttää." "Mikä sua ärsyttää?" "Yleisesti kaikki." "No anteeksi." "Et sä erityisesti", se mutisee, "vaan ihan kaikki." Yritä nyt olla vähän vielä teinitytömpi, jooko Ile kiltti, olisit nyt ihana. Mä tiedän että sä pystyisit siihen! Ei kun hetkinen, odotapas, tuskin pystyisitkään, koska oot tollainen, joten haista vittu, Ilkka Romu. Niin. "Mikä ihan kaikki?" "Mä ajattelin koko viime yön." "No mitä sä oot ajatellut?" "Että miksi vitussa ihmisen pitää olla niin saatanan tyhmä." "Miten niin saatanan tyhmä?" "Niin, haavoittuvainen. Mä rupesin kelaamaan, että kato, jos ihminen ei kiintyisi kehenkään, niin sillä olisi paljon helpompi olla yleensäkin itsensä kanssa, ja muiden kanssa, koska ei olisi kenenkään kanssa mitään tunnedraamaroskaa?" "... Kuule Ile, musta tuntuu että sä oot vähän hakoteillä sun teoriasi kanssa." "Ai kuinka niin?" "No, tuota, anteeksi että mä sanon näin, mutta sä puhut ihan täyttä paskaa. Tai siis, kulta pieni, tajuatko sä yhtään mitä sä löpiset? Että sun ei pitäisi kiintyä yhtään kehenkään, koska sua tulee kuitenkin sattumaan jossain vaiheessa, joten sä ennaltaehkäiset sitä?" "Öö, no tuota, joo?" "... Eli sä elät koko ajan yksin ja paskan olon kanssa, ettei sulle tulisi pitkään jatkueen loistofiiliksen jälkeen paska olo?" "Kuka sanoo että yksin on paska olla?" "No öö, sinä olet sanonut. Aika monta kertaa. Ainakin kännissä. Viimeksi varmaan torstaina." "Se oli torstaina se, mä olin viime yönä selvänä, joten mä pystyin ajattelemaan suht järkevästi." "Järkevästi? Sinä?" mä yritän heittää jutun läpäksi, laihoin tuloksin. Mä voisin heittäytyä lattialle kirkumaan, potkia ja hakata jokaista raajaani siihen ja raastaa hiuksia, ihan vaan siitä riemusta että musta tuntuu, että tämä ainakin on mun vikani. Mun ei olisi pitänyt sotkeutua tähän koko juttuun, mä mietin taas, mun olisi pitänyt antaa olla, koska alun perinkään koko Ilen elämä ei kuulunut millään lailla mulle, joten miten mä sitä pystyin lähtemään sorkkimaan? Voi luoja, mä voisin tappaa itseni tai jotain. Voi luoja, mä alan kuulostaa Saanalta. Sen lisäksi, että olen kuulemma kylmä paskiainen (Ile kyllä sanoi, ettei tarkoittanut sitä, mutta otetaanpas tässä kohtaa huomioon että tässä maailmassa on kaksi rehellistä ihmistä, ja ne ovat pikkulapsi ja humalainen, jotenka), mä alan kuulostaa Saanalta. Tää alkaa mennä aika surkuhupaisaksi, tää koko juttu, ja mä vain toivon, että saisin tämän ratkaistua jotenkin. Mun on pakko keksiä jotain, koska mä en uskalla enää lähteä sähläämään mitään Ilen kanssa statuksien avulla, mä en vain uskalla, koska mä olen koko ajan tarkoittanut hyvää ja no niin, mitähän tässä nyt on koko ajan tapahtunut, en mä ainakaan ole saanut kaikkea menemään koko ajan huonommaksi ja huonommaksi. Mun täytyy keksiä jotain, mitä mä teen, jotain, mihin mä en tarvitse Facebookia, ja aika äkkiä sittenkin. Ile ei kävele mun kanssa samaa matkaa kotiinpäin, vaan mä kävelen yksin ohitse kun se hyppää bussiin päättärillä. Se ei edes vilkaise muhun päin, ja mua alkaa masentaa vaihteen vuoksi tämä koko touhu, mä voisin haluta pois tästä tilanteesta ja mun on pakko keksiä jotain, miten mä parannan tämän, koska mä en voi antaa asioiden jatkaa eteenpäin tätä rataa. Pää on kuitenkin ihan tyhjä vielä silloinkin, kun Nuutti soittaa mulle ja pyytää luokseen, se haluaa katsoa I know who killed me -nimisen leffan, jossa on kuulemma Lindsay Lohan pääosassa, ja että leffa on huonompi kuin kaikki aikaisemmat ja myöhemmät Lohanin elokuvat yhteensä, mikä taas on aika paha, koska ei sillä ole muita hyviä elokuvia kuin Mean girls ja se joku teinidraamajuttu, mikä sen nimi oli, The confessions of a teenage drama queen? Joku sellainen. Mä hyppään bussiin ja karautan kohti Nuutin kämppää, tyytyväisenä siitä että pääsen kuitenkin sen kainaloon tuijottamaan elokuvaa. Matkalla pysäkiltä eteenpäin mä potkiskelen puoliksi maatuneita lehtiä, ne haisevat hiton pahalta mun nenääni ja ovat kirotun liukkaita, mä vihaan tätä kaupunkia juuri sen täkiä että täällä ei viitsitä haravoida lehtiä pis. Mitä vitun järkeä on istuttaa isolla vaivalla vaahteroita teiden varsille, mä en jaksa uskoa siihen että ne kasvaisivat luonnostaan noin kauniissa rivissä, jos niiden lehtiä ei viitsitä edes siivota eteenpäin? Oppisopimuksella jonkun ihmisparan saisi haravoimaan ne puoli-ilmaiseksi, mutta ei, kai se on parempi että valtio maksaa liukastuville mummoparoille uudet nivelet lonkkiin ja mihin raajoihin ne nyt niitä sitten tarvitsevatkaan. Voi jeesus, mikä muhun on mennyt, mä harvemmin ihan tosissaan mietin mummo raukkoja ja niiden tekonivelten tarvetta. Mikäs tässä sitten, miten vain. Me kietoudutaan Nuutin kanssa yhteen myttyyn katsomaan elokuvaa, sen käsi sivelee mun tätä nykyä ihan reippaasti näkyviä solisluita, ja sen vartalon järkytyksestä mä tasan arvaan, mitä se ajattelee. Miksi (mark z) mulle on suotu poikaystävä, joka huomaa tällaiset asiat. Totta kai, tietenkin se huomaa mun ylimaallisen nopean laihtumisen. Mä en tiedä, en ole erityisemmin vastakkaista sukupuolta tai sen ajatusmalleja tutkinut Ileä (joka on yksi mun muijista) ja Nuuttia (jonka mä olen tuntenut öö mitä, vähän päälle kuukauden) lukuun ottamatta, mutta jotenkin musta tuntuu, että ainakin kaikki aina väittävät että eivät miehet huomaa yhtään mitään, uudesta kampauksesta saa mainita viidesti ja persikka on yhtä kuin vaaleanpunainen. Mutta ei mitään, Nuutti se huomaa kaiken, ja mä odotan koko ajan siltä saarnaa siitä, että mä olen laihtunut, ja se luultavasti miettii, että kuinka lihava mä olen joskus aikojen saatossa ollut jos olen laihtunut näin kamalasti suurin piirtein kuukauden aikana. Että ei tässä mitään, oikein hienosti menee. Nuutti ei sano mitään mun solisluista tai painosta yleensäkään, mikä taas on suhteellisen hieno juttu. Mä päädyn pussailemaan Nuutin kanssa, koska totta puhuakseni tämä elokuva on tasan yhtä paska kuin mä uskalsin odottaakin pelkästään nimen Lindsay Lohan perusteella. Huono juoni, surkeaa näyttelemistä ja en tiedä, ihan järjetöntä, kliseitä siellä täällä ja vähän tuollakin, niin paljon että alkaa puyrsua korvista ulos. Tämä on aika naurettavaa, että me tuhlataan Nuutin kanssa aikaamme ihan oikeasti tällaisiin elokuviin, me katsotaan komedioita, niin kuin Aamunkoin ykkösosa, Epäilys ja I know who killed me, ja sitten... no joo, vaikka mitä. Tosin täällä ei oikein voi tapahtua vaikka mitä, koska Nuutin äiti tulee ihan koska tahansa kotiin, ja no niin, mä en haluaisi jäädä kiinni housut nilkoissa, tai lattialla, tai oikeastaan missään muuallakaan kuin päällä. En tiedä, mutta musta tuntuu vähän, että se ei välttämättä olisi paras mahdollinen kohtaaminen anoppiehdokkaan ja miniäehdokkaan välillä, tai no niin, mikä mä olen tähän mitään sanomaan, ei mulla ole kokemusta oikein kovinkaan paljoa. "Odota", Nuutti sanoo, kun mä yritän vetää siltä paitaa pois, no niin, ei se kai haittaa jos sillä ei ole paitaa? Multa ei saa lähteä vaatteita, koska no niin, ei se ole vissiin kovinkaan yleisesti hyväksyttävää, mutta Nuutilta varmaan saa, koska sehän nyt asuu täällä ja muutenkin? Ja sitä paitsi, Nuutilla on hiton hyvä kroppa, ainakin jos vertaa mun omaani. Iho ei sentään roiku siinä, missä oli enemmän täytettä (jotain iloa Facebookistakin, se sentään ymmärsi kiskoa mun ihon kireälle niin että mun ei tarvitse selitellä viidenkymmenen vuodenkin kuluttua roikkuvaa masunahkaani tai reisiäni), mutta en mä tiedä, musta ei ole enää kovinkaan kaunista että mun iho pingottaa luiden välillä. Jälkikäteen ja järjellä ajatellen mun vartaloni ei ole koskaan ollut mikään varsinaisesti lihava, vähän pyöreänpuoleinen mutta siedettävä, ja mulla on ikävä sitä vartaloa. Tämä on perseestä, koska nyt mä en voi syödä yhtään missään missä on ihmisiä ympärillä, ainakaan sellaisia jotka mä tunnen ja joilla on jotain väliä mulle, koska jos mä syön, ne odottavat koko ajan että mä menen vessaan oksentamaan. Mikä taas on harvinaisen perseestä, koska mä en oikeasti sellaista harrasta, en ikinä pystyisi siihen, ja mä luulin että tytöt ja Ile ymmärtäisivät paremmin. Voi paska, mun ei pitäisi eksyä ajattelemaan Ileä, ei olisi pitänyt, koska mä en saa ajatuksiani siitä irti enää mitenkään liian helposti, voi vittu, ei. Mä en tajua, mikä helvetti Ilen ongelma on. Tai siis, se on totta että itku pitkästä ilosta vai miten se menikään se ikivanha sanonta, joka me ollaan kaikki kuultu vähän turhan monta kertaa elämissämme, miten vain. Se on ihan totta, mutta sitä mä en ymmärrä, että miksi ei voi nauttia silloin kun on nautittavaa ja itkeä sitten myöhemmin? Oikeasti. Mä tiedän, että mä olen aiheuttanut tuon, koko juttu meni ihan vitusti yli juuri sen takia että mä kirjoitin siitä Facebookiin, tämä on mun vikani. Jotenkin aika karua ajatella, että on mun vika että Ile on kylmä paskiainen, mitä se ei ole koskaan ollut. Ihan kuin mä olisin läpikäynyt sen kanssa järkyttävän, kivuliaan eron, enkä vain kirjoittanut siitä Facebookiin statusta. Mutta niin se on, siitä ei ole enää mitään epäilystä, homma on kokonaan mun vikani ja mä voisin kyllä kantaa siitä vastuuni - jos mä tietäisin, miten mä siitä vastuun kannan. Tai siis, sehän ei välttämättä ole tasan noin helppoa, mä voisin kuvitella, tai jotain? Mun mielestä vastuun kantaminen on sitä, että myöntää jutun ja sitten yrittää ehkä korjata sen, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, koska mulla ei ole aavistustakaan siitä, miten mä voisin tämän korjata. Mä en uskalla käyttää Facebookia apunani enää, koska en mä voi tietää kuinka pahasti se sotkisi asiat, jos mä nyt kirjoittaisin statuksen tästä. Mä voisin kusta koko roskan entistä pahemmin, ja sitten mä ajattelisin jälkikäteen, että miksi mun piti mennä sotkemaan. Toisaalta se olisi järkevää, yrittää korjata tämä sillä tavalla kuin se on alkanutkin, eli Facebookilla, mä en vain tiedä, mitä mä uskaltaisin kirjoittaa sinne niin että en sotkisi asioita paljon pahemmin vielä, mä en halua muuttaa asioita enää yhtään pahemmaksi kuin ne jo ovat. Ei voi olla just näin hankalaa. "Mitä sä mietit?" kysyy Nuutti, kun me ollaan taas jotenkin suht koht valmiina katsomaan leffaa. "En mä oikein mitään", mä vastaan vältellen, "asioita, ihmisiä." "Mitä asioita ja ihmisiä?" "No en mä tiedä, sinua. Ja Ileä. Mulla menee siihen jätkään ihan huolella hermot." "Mitä se tällä kertaa?" "Valittaa sitä, että se ei voi olla taas kenenkään kanssa läheinen koska loppujen lopuksi sattuu kuitenkin, niin että on parempi turruttautua kokonaan olemaan yksin ja ties mitä paskaa." "... Okei, no tuota, mä en tähän oikein voi sanoa mitään." "Tajuutsä, se on ollut viikon kännissä, sitten sen onnistautui irrottua rakkaasta viinastaan ja se päätti tuollaisen asian. Mä en ala, oikeasti." "Joku tarvitsee vissiin lisää viinaa tai jotain", Nuutti sanoo ja mä tunnen, miten se kohauttaa olkiaan mun takana, mä olen päätynyt sen jalkojen väliin nojailemaan sen rintaan oikein mukavasti. "Mitä sä tarkoitat, lisää viinaa?" "No jos pyyhki kännissä paremmin ja sentään se oli silleen että te ootte sen kavereita, niin?" "Nuutti, sä oot nero", mä sanon ja käännän päätäni, nojaan kaulaani taaksepäin niin että yllän suikkaamaan sille suukon poskelle. Koska niin, eikö se ole aika järkevä ajatus? Tai no en mä tiedä, ei tässä tilanteessa varmasti oikein mikään voi olla järkevä ajatus, ei todellakaan, kun ottaa huomioon sen että mä tosiaan olen aiheuttanut koko roskan Facebookin avulla, sen jos ottaa huomioon niin tajuaa, että ei tässä koko roskassa ole järjen häivääkään enää. Joten se siitä. Mutta niin, kuten Nuutti sanoo niin eikö Ile tarvitse viinaa? Ja totuushan on, että ihminen on vastaanottamaisillaan humalassa (ja jos ei ole, niin pistetään olemaan), koska musta tuntuu, että vaikka mä kuinka kirjoittaisin statuksia, mä en saisi Ileä selvinpäin kuuntelemaan itseäni. [i]Mulla on ollut ikävä ildun kanssa dokaamista, mut ähähä ♥[/I] Ei sitä kai kauheasti selvemmin voi sanoa? Tai totta kai voisi, mutta se taas ei olisi yhtään niin kivaa, ja mä tiedän kyllä, että Facebook tietää, mitä mä tuolla ajan takaa, nimittäin sitä, että [i]Ile perkele soita tai pistä viestiä, että mä tulisin ryyppäämään[/I]. ”Mitä sä teet”, Nuutti kysyy ja kurkottelee kaulaansa nähdäkseen mun puhelimen näytön. Se ei tietenkään näe sitä jostain täydellisestä syystä, se katsoo siihen siinä kulmassa että näkee näytöllä pelkkää mustaa, mikä on sinänsä aika siistiä. ”En mitään ihmeellistä”, mä totean ja jään odottamaan Ileltä viestiä, soittoa tai mitä tahansa yhteydenottotapaa. ”Nuutti hei, kerro mulle, mikä pakkomielle sulla on tällaisiin leffoihin?” mä kysyn siinä vaiheessa, kun Lindsay Lohanilta (tai itse asiassa Lindsay Lohaneilta) lähtee sormet irti. ”Tää on ihan loistava”, Nuutti toteaa. ”Ihan vitun nerokas, koska hei kelaa, että joku tekee tällaista kuraa ihan tosissaan? Sama Twilightien kanssa. Ne on oikeesti ihan tosissaan tekemässä niitä leffoja.” ”No joo, ja jotkut ihan tosissaan kattoo niitä”, mä mietin. ”Mut miksi sä katot, sä et vissiinkään katso tätä roskaa mitenkään liian tosissasi?” ”Ei aina tarvii kattoa tosissaan”, poika nauraa, se tuntuu mukavana värinänä mun selässä. ”Musta nää on omalla tavallaan ihan vitun hienoja. Ja sitä paitsi, antaa ainakin syyn lähennellä sua, eikö?” ”Sä oot ihan tyhmä”, mä nauran, kevyemmin kuin pariin päivään, koska päätin juuri, että mä selvitän tämän jutun. Tänä iltana. Kun me ryypätään Ilen kanssa. Se siitä, niin helppoa tämä on. Ainakin toivottavasti. Mun ei tarvitse odottaa varttia pidempään, kun mun puhelin vibraa ja mä avaan viestin, Ileltä, totta kai, keneltäkä muultakaan. [i]Tuu meille, mulla on ikävä sua. Mulla on citronia jos kiinnostaaaaa[/i] Totta vitussa kiinnostaa, tai okei, mä en oikeasti harrasta viikkokännejä mutta mitä pienistä. [i]Menee päälle tunti ja tuun sit, näkyy. Näkyy[/i]. eI luoja, mä olen paras, mä olen loistava, mahtava ja sitä rataa, ihan mitä tahansa ylisanoja sä keksitkään tähän hätään, niin voit käyttää nyt, koska mä en kirjoittanut suoraan mitään vaan kirjoitin vain, että me mennään ryyppäämään, ja näin ollen mä saan selvitettyä koko jutun melkein kokonaan ilman Facebookin apua. Mä olen loistava, upea, ja niin edespäin. Mä odotan innosta täristen, että leffa loppuu, ja siinä vaiheessa kun molemmat Lindsay Lohanit lopultakin lojuvat sylikkäin maassa, mä nousen ylös, kumarrun suutelemaan Nuuttia huulille ja sanon, että mun on pakko lähteä Ilelle. Se katsoo mua toinen kulma kohollaan ja toinen kurtussa, mä en tajua miten se pystyy tekemään tuon kamalan Lauri Tähkä -ilmeen, no jaa, onnea sitten sulle vain, Nuutti, kun osaat tehdä sen, tai jotain siihen suuntaan. Ei, mä en tiedä. "Mitä Ile?" "Kysyi että voinko mä mennä sinne, ja musta tuntuu että se oikeasti tarvii mua." "Senhän ei pitänyt haluta olla kenenkään kanssa läheisiä?" "Joo en mä kans tiedä, se yt vähän vissiin vaihtelee mielipidettään. Toisaalta, mä olen salaa ihan varma että se on myös muija, joten niin. Se selittäisi aika paljon kaikkea." Hetken aikaa mä pyörittelen mielessäni mahdollisuutta, että kertoisin Nuutille, että mä tein sen ihan itse, sain Ilen tekstaamaan mulle että haluaa juoda Citronia mun kanssani, mutta se johtaisi eteenpäin kysymyksiin, enkä mä oikeasti halua tunnustaa Nuutille, että... mitä? Että olen keksinyt koko jätkän omasta päästäni? Jotain siihen suuntaan. Ei oikein innosta, et säkään välttämättä haluaisi kuulla tyttöystävältäsi, että se on oikeastaan noin niin kuin suurin piirtein vain [i]luonut[/i] sut. Ehkä se on ihan ymmärrettävää. Joten mä pidän pääni kiinni, se on luultavasti helpompaa meille molemmille, ja suutelen Nuuttia uudestaan. "Voidaanko me nähdä huomenna?" mä kysyn kauniisti hymyillen. "Tuu meille huomenna. Mä voisin vuokrata sen ekan osan Houkutuksesta." "Kuulostaa ihan loistavalta, muru", Nuutti virnistää, "mä niin rakastan Kristenin ähkintää." "Onks sulla jotain muuta kerrottavaa vielä?" mä kysyn ja virnistän, saan Nuutin virnuilemaan takaisin kun se nousee ylös ja seuraa mua eteiseen, missä mä otan naulasta hupparini ja vedän Converset jalkaan. Eteisessä se suutelee mua vielä kerran ennen kuin mä lähden rappukäytävään. Matkassa kestää ehkä kolme minuuttia, mä suurin piirtein juoksen koko matkan. Ile avaa oven, sen silmien alla on mustat pussit, joista mä voin vannoa että en huomannut niitä tänään koulussa. Hyvin pyyhkii vissiin Ildullakin, tai jotain. "Kuka sulle haki?" mä kysyn halattuani poikaa tiukasti, tyytyväisenä siitä että se ei ala selittää mitään omaa paskaansa siitä että se ei halua olla lähellä että sitä ei pian satu. "Iitu", se mutisee, no kukas muukaan, naapurin kaunis neitonen, joka harrasti vielä vuosi sitten tissien vilauttelua tarkoituksella oman huoneensa ikkunassa, josta sattumoisin näkee suoraan Ilen huoneeseen ja toisin päin. Ihan kivaa jos tykkää vilauttelusta, mä en välttämättä harrastaisi, mutta toisaalta, kyllä Ilelle nyt kelpaisikin vilautella tissejä, jos sen pystyy näkemään miehenä, toisin kuin minä. Tai siis, totta kai se on ihan supermiehekäs ja kaikkea, mutta jos mä olen jumittanut sen ja muijien kanssa luoja ties kuinka kauan, niin ehkä on ihan ymmärrettävää että mä en osaa katsoa sitä muuna kuin yhtenä muijista. Luojan kiitos se ei tiedä, mitä mä ajattelen. Me blandataan Citronimme appelsiinimehuun, jota Ile on hankkinut samalla reissulla kun Iitu vissiin haki sille viinat. Mikään ei oikeasti voi olla parempaa kuin Citron ja appelsiinimehu, mä lupaan, kannattaa joskus maistaa jos saat Citronia käsiisi. Me kipataan kurkkuumme viinaa hiljaisina, juodaan mahdollisimman nopeasti, tai siltä musta ainakin tuntuu, eikä se sinänsä ole mitenkään omituista - ei ole eka kerta kun me ollaan vedetty pikakännejä ihan vain siksi, että me voidaan. Ei sillä, mä en ole juonut viikolla kuin ehkä ysiluokalla viimeksi, mutta mitäpä pienistä, ei siinä kai mitään vikaa ole juoda silloin tällöin viikolla? Ei mulla kuitenkaan krapulaa ole. Tai ainakaan ei ennen ollut, mä totean muistaessani synttäreitäni seuraavan päivän. Mistä vitusta se krapula paukahti, koska okei joo, mä olin silloin myös ihan ketusti liian humalassa (eikö siitä kerro aika paljon se, että mä tosiaan sammuin Ilen viereen toisen sen pikkusiskon sänkyyn), mutta siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska yleensä kun me juodaan, me sitten kanssa juodaan ihan kunnolla. Se oli mun elämäni ensimmäinen krapula, ja toivon, että viimeinen, koska mulla ei ole mitään sen suurempaa halua huomenna selitellä äidille, että miksi mulla on niin kamalan paha olo tiistaiaamuna. Aamupahoinvoinniksi se sen luultavasti kuittaisi, mikä taas olisi tosi paskaa, koska se jaksaa edelleen jankuttaa sitä että on ihan liian nuori olemaan isoäiti ihan vielä. Äiti kiltti, ei aina tarvitse kertoa suoraan mitä ajattelee, okei? Koska kyllä mä huolehdin ehkäisystä ja sitä rataa, ei huolta. Tässä yhteiskunnassa on vähän vaikeaa olla osaamatta huolehtia ehkäisystä, paitsi että mä olen kuullut jännän tarinan muijasta, joka kysyi lukion ykkösellä, että mikä vittu mahtaa olla kondomi. No joo, mutta sepäs on sen muijan häpeä, eikö? Koska tosiaan, mä olen ollut suomalaisessa peruskoulussa koko koulu-urani ajan, ja siellä aloitetaan seksuaalivalistus hyvin, hyvin pienenä. Mä muistan piirrelleeni ekat siittiöt ympäristötiedon vihkoon ollessani noin kahdeksan. Niin että joo, ehkä mä osaan huolehtia asiasta. Mutta toisaalta, miksi Suomessa on sitten niin perkeleen paljon teiniäitejä? Voi luoja, en tiedä, en ota kantaa, lopetan ajattelemisen kiitos tähän paikkaan, mun mielestä se on ihan hyvä suunnitelma. Pikku hiljaa me aletaan humaltua, mutta ollaan ihan yhtä lailla hiljaa, Ilellä on noussut toleranssi (vai mikä ihme se sana olikaan, en minä muista, ei aavistustakaan) sitä rataa kun se on juonut tässä sen Liia-insidentin jälkeen, mutta mulla nousee melko kevyesti päähän, koska en ole juonut yli viikkoon, koko sinä aikana kun olen tuntenut Nuutin. Ehkä vähän hauskaa, että mä tapasin sen krapulassa? Mutta miksi mulla oli krapula (facebook) koska mulla ei yleensä ole? Sitten mä muistan, että olen kirjoittanut Facebookiin joskus aikoja sitten siitä että mulla on niin kamala kankkunen, enkä kirjoittanut sitä siksi, että mulla olisi ollut, vaan siksi, että halusin sopia mukaan joukkoon, mua on häirinnyt suurin piirtein aina se, että mulla ei ole krapulaa siinä vaiheessa kun muijat ja Ile lojuvat pitkin kämppää aurinkolasit silmillään (vittuakos täällä on niin paljon ikkunoita, valkoiset seinät eikä mitenkään liian useassa ikkunassa verhoja ja sitä rataa, se on varmasti yhtä helvettiä krapulassa). Joten totta kai se on ihan helppoa vain sanoa, että mullakin on kamala darra, oksettaa niin paljon ja päätä kivistää ja luoja ties mitä muuta? Niin. Voi luoja. Mitähän kaikkea muuta mä olen kirjoitellut Facebookiin, kun ottaa huomioon, että joskus aikoja sitten, ennen Nuutti-juttua, kirjoitettu valhe on käynyt toteen, niin kuinkakohan pitkälle niitä oikein riittää? Mitä mä olen kirjoittanut? Mua kylmii kevyesti, kun mietin, mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. Tuskin kovinkaan paljoa mitään kovinkaan vaarallista, mutta mun täytyy oikeasti pitää varani jatkossa. Voi luoja. Eli luultavasti mulla on huomennakin krapula, no jaa, ihan sama, mä olen ollut puolet viime viikosta pois koulusta koska huolehdin Ilestä, niin että tuskin se nyt niin kamalasti tuntuu missään. Toivottavasti? Sopiihan sitä toivoa... "Ile." "Elisabetta." "Mitä sulle kuuuluu!" Ärsyttävä, pitkitetty U, jota mä en edes tarkoittanut pitkittää. Mä tunnen alahuulessani, että alan olla oikeasti humalassa, mä tiedän että se kuulostaa vähän tyhmänpuoleiselta mutta tosiaan, itse huomaan sen siitä että mä en tunne alahuultani muuta kuin painavana ulokkeena suussani. Kuulostipa omituiselta. "Ihan vitun loistavaa", Ile sanoo ja hymyilee silmät hieman harittaen, okei joo, alkaa sitäkin vissiin humalluttaa. Mikäs tässä vajaan tunnin pikakännit, ei tässä mitään. Ei tee kyllä ihan oikeutta jumalattoman kalliille Absolut Citronille, että sitä kitataan tälleen, pelkästään niin että saadaan mahdollisimman nopeasti kännit aikaan, mutta ei voi mitään, kun se nyt on vaan niin [i]hyvää[/i]. "Mitä sulle!" "Oikeestiko ihan vitun loistavaa?" mä tiedustelen. "No öö joo. En mä tiedä." "Etkö sä oo enää sitä mieltä, että sun pitäisi pysyä kaukana kaikista, että ei satu?" "Joo, mutta ryyppääminen on kivempaa jos on seuraa." "Ai, että mä kelpaan vain ryyppyseuraksi." "Ellu hei", Ile sanoo ja katsoo mua vakavana, sen lasi jähmettyy puolimatkaan huulille kun se tuijottaa mua vakavasti. "Elisabetta. Sä oot mun Pepper Pottsini." "Okei?" "Ja hei, ei Tony Stark selviäisi siitä jos Pepper Potts menisi ja öö, niin, kuolisi. Tai katoaisi, tai mitään." "Mut Tony vois aina ottaa Captain American", mä ehdotan. "Ei Tony oo sellanen poika, ei se vois ottaa Kapua." "Miten vaan." "Joko sä tajuat?" "No tuota, vaikka sun vertauksesi oli ihan yliluonnollisen hieno ja sitä rataa, niin en oikeastaan", mä totean. Luoja, että mun päässä heittää, kun mä vain käännän sitä liian nopeasti oikealle. "Mä avaan ikkunan", mä ilmoitan, kun Ile pistää palamaan. "Anna mennä. Miksi sä et tajua." "En mä tiedä, en mä tajua mitä vittua sä tarkoitat tuolla, koska hei ei Tonykaan vietä koko päivää miettien et mitä jos Pepper kuolee, niin miksi sun sitten pitäisi?" "Koska elämä on paskaa?" Ile ehdottaa toiveikkaasti. "Ei kelpaa." "No en minä tiedä, mut vittu hei Elisabetta, tajuatsä -" "Mä tajuan aika paljonkin asioita, ja Ile, mun on pakko kertoa sulle yks juttu." "Anna tulla." "Mä tapoin Liian." Ile katsoo mua suu auki pitkään, vähän turhan pitkään jos multa kysytään, sen suu oikeasti roikkuu auki niin että hyvä että kieli ei tipahda ulos omia aikojaan. "Mitä sä just sanoit?" "Niin, että mä tapoin Liian." Vielä äsken, ennen kuin mä sanoin tästä mitään, musta tämä tuntui ihan hyvältä idealta kertoa Ilelle, että mä tapoin Liian, mutta ei sittenkään tainnut olla paras mahdollinen ajatus. "Ile hei, saanko mä selittää sulle yhden jutun?" "Sanoitsä just että sä tapoit Liian?" "Joo, mut mä selitän sulle. Mä en tappanut sitä siinä mielessä että olisin työntänyt sen auton alle tai mitä sille nyt kävikään kun mä en muista, anteeksi, tuo kuulosti ei niin kivalta, mä oon pahoillani", mä mutisen. "Mutta kuunteletsä jos mä kerron?" "No kerro", Ile sanoo kulmat kurtussa. Luojan kiitos se on humalassa, luojan kiitos mä olen vielä enemmän humalassa. Mutta miksi ihmeessä mä edes aloin kertoa tätä, oliko siinä taas mitään järkeä, voi vittu, Elisabetta, oliko pakko. Enää mä en kuitenkaan voi perääntyä, koska kerran aloitin jo. "Ile, Nuuttia ei oo olemassa." "Totta kai Nuutti on olemassa", se sanoo tyhmänä. "Mä näin sen ihan omin silmin tässä ei niin kovin kauan sitten." "Joo, no, nyt se on olemassa, mutta se ei ollut olemassa vielä kaksi kuukautta sitten." "Mitä sä tarkoitat?" "Sitä, että mä keksin koko roskan omasta päästäni aluksi enkä sitten voinut enää lopettaa. Älä tapa mua, jooko?" "Miksi sä muka niin olisit tehnyt?" "Koska mua vitutti että kaikilla muilla oli joku, sulla oli se sun varattu mysteerimuijas -" "Joka olit sä, saanen huomauttaa." "Et saa. Sulla oli se, ja Saanalla nyt oli naisia ja Aada sättäsi suurin piirtein kaikkien yli kaksikymppisten kanssa." "Niiin?" "Ja mulla ei ollut ketään, joten mun oli pakko keksiä itselleni jostain mies, ja mä kirjoitin sen Facebookiin, ja mun synttärien jälkeen mä tapasin Nuutin." "Miten sä sen tapasit?" "Muistatsä mitä mä oon kertonut, että miten mä sen tapasin?" "En mä muista, jotain että se tarjos sulle sateenvarjoa tai jotain." "No, niin mä tapasin. Teidän dösärillä, kun olin menossa kotiin." "Etkä oo tosissas." Luojan kiitos Ile on humalassa, se saattaa ehkä uskoakin mun tarinani. Mua jännittää, mutta mä olen silti samaan aikaan ihan rauhallinen, mua huojentaa koska pääsen kertomaan tämän koko jutun edes jollekin, ihan sama jos se on ihan vitun päissään eikä luultavasti muista huomenna koko juttua, ei se haittaa, kunhan pääsen nyt kertomaan sen ylipäätään jollekulle. "Ja silleen. Ja muistatko kun sä ekan kerran sanoit mua sun Pepper Pottsiksi?" "Muistan toki." "Ja sanoit silloin siitä, että mä oonkin se mysteerimuija jonka sä oot halunnut kauan ja plaa plaa." "Näin tein." "No, mä kirjoitin silloin sen statuksen. Herraisä, etkö sä käy Facebookissa?" "En mä jaksa." "Okei, selittää paljon. Niin. Ai niin ja mä sain ne kengätkin FAcebookin avulla." "Ai miten?" "Kirjoitin siitä lahjakortista statuksen, ja kaksi päivää myöhemmin mä sain sen lahjakortin." "Yritätsä sanoa tosissaan sitä että sä kirjoitat Facebookiin ja sitten tapahtuu niin kuin sä oot kirjoittanut?" "En yritä, vaan sanon." "Ellu heei..." "Joo joo, ja kuuntele, mun on pakko kertoa tää juttu sulle nyt, joten oot ihan hyshys, okei?" "No anna tulla." "Mä kirjoitin susta, että sä hankit tyttöystävän. Ja sitten tuli Liia." "Joo." "Niin. Liia on mun luoma henkilö. Tajuatko sä?" "Tajuan", Ile sanoo vakavana, ja mä en jaksa uskoa siihen, että se oikeasti tajuaisi, mutta mikäs siinä jos tykkää. Ainakin se kuuntelee ihan hiljaa, mitä mä puhun sille, mikä taas on loistavaa, koska jos se on humalassa, siltä saa harvemmin suunvuoroa, joten niin. "Mä loin Liian. Sitä ei koskaan ollut olemassa." "Okei?" "Joo. Mutta mä en tarkoittanut että siitä tulisi tuollainen, vaan mä kirjoitin siitä vaan että sä hankit itsellesi naisen ja kaikki on kivaa kun sulla on tyttöystävä ja mulla on poikaystävä ja me voidaan olla yhdessä onnellisia meidän parisuhteissa ja luoja ties mitä." "Okei?" "Joo, mutta mä en tajunnut että Liia olis sellainen kuin se on. Tai että Liiasta tulis sellainen kuin tuli. Meillä meni tyttöjen kanssa hermot siihen ihan vitusti, että se muutti sua ihan hirveesti, se teki susta ihan eri ihmisen kun sä vaan kuolasit sen perään koko ajan koulussa, tai siis sen koko ajan kun et kuolannut sen suuhun, hyi helvetti nyt alkoi ällöttää", mä hihitän, "tai siis, toisen suuhun kuolaaminen?" "Ellu, sä oot aika ällö." "Sehän rimmaa! Ellu ja ällö? Mut en mä oo Ellu, mä oon Elisabetta." "Pää kiinni, eikä ees rimmaa. Jatka tarinaas, tää on aika kiinnostavaa. "No, tuota, mulla meni hermot, ja lopulta mä kirjoitin Facebookiin että RIP Liia." "Ootko sä ihan vitun tyhmä! Tajuutko sä että jos joku näkee sen kun se on hengissä niin sulla ei käy mitenkään liian hyvin, tajuutsä?" "Joo, mutta kukaan ei nähnyt. Koska niiden statuksien pitää olla näkyvillä että ne toteutuu, niin se oli muutaman tunnin, mutta sitten mä piilotin sen muilta kuin läheisiltä kavereilta. Eli muilta kun sulta ja Saanalta ja Aadalta." "Okei." "Ja mä kirjoitin myös, että sä pääset yli, mikä johti siihen että susta tuli vitun kylmä kusipää, enkä mä olis saanut ruveta vaikuttamaan tuolla tavalla yhtään mihinkään, siis muihin kuin mun keksimiin ihmisiin, mutta kun mä en tiennyt mitä muutakaan mä tekisin kun sä vaan itkit Liian perään ja mä en kestänyt katsoa vierestä kun sulla on paska olo, joten mun oli pakko kirjoittaa status että sä pääset yli. Ja sä pääsit yli ja susta tuli tuollainen kuin sä olet. Tai siis, kun sä oot että ei pidä kiintyä kehenkään kun kuitenkin sattuu, se johtuu siitä että mä kirjoitin sen yhden vitun statuksen." "Väitätkö sä, että mä tajusin sen sen takia että sä kirjoitit siitä Facebookiin?" "Joo. Mä en pakota sua uskomaan. Ja me ollaan tässä nyt sen takia, että mä kirjoitin Facebookiin, että mulla on ollut ikävä sun kanssa dokaamista." "Elisabetta, mikä vittu sussa on vikana", Ile sanoo, mutta ei ilkeästi vaan nauraen, "mitä vittua tuo on? Sä väität että sä tapoit mun tyttöystävän ja teit sen Facebookilla ja -" "Mä en väitä", mä tuiskahdan epätoivoisena. "Kokeile ihan huvikseen uskoa mua." "Todista se." "Mitä?" "Todista. Että sä voit Facebookilla tehdä asioita." "Miten mä sen todistan?" "En mä tiedä, mikä olis toimivaa? Värjää mun hiukset tai -" "Mä en tee enää yhtään mitään mikä liittyy suhun, Ildu kulta. Joten keksi jotaion parempaa, mä e nhalua kusta enää yhtään mitään sun suhteen." "Okei, no tota, hanki meille lisää viinaa. Ettei lopu kesken." "Mitä viinaa sais olla?" mä tiedustelen. "Absolut Raspberryä." "Miksi sitä?" "Koska mä oon juonut vitusti liikaa Citronia." ”Okei, mä todistan.” [i]Salee ildun kaapista löutui LISSÄÄ VIINSS raspbberry <3[/I] Oho, ei voi jaksaa huolehtia kirjoitusasusta. Vittuako tässä puhelimessa on näin saatanan liukas näyttö, että sillä ei saa kirjoitettua kunnolla, niin kuin haluaisi, jos on humalassa, no jaa, eipä sillä niin kamalasti ole väliä. ”Tässä menee joku parikytä minuuttia salee”, mä mutisen, ”joten, miten ois, juodaan Facebookille!” ”Ai sille, että sä tapoit mun tyttöystävän?” ”Ja loin sen. Ja sulla oli kivaa sen kanssa.” ”Niin oli”, Ile sanoo ja kurtistaa kulmiaan. ”Mut ei puhuta siitä. Mä en jaksais ruveta vollottamaan nyt tollasesta.” ”Ihme juttu. Ollaan sitten ihan hys.” Mä kaadan suurieleisesti korkeisiin laseihin noin puolet Absolut Citronia (varmaan meillä on kaks pulloa viinaa ja Ile vaan tahtoo lisää?) ja loput appelsiinimehua, okei joo, viinaa on enemmän kuin mehua ja mä läikytän mehua Ilen huoneen valkoiselle matolle, johon on karissut tuhkaa ja jossa on ihan uusi, tupakan polttama reikä. ”Varmaan sä stögäsit sun mattoon.” ”Stögäsit?” Ile kysyy ymmällään. ”Mitä vittua tarkoittaa stögääminen, oonko mä ihan vitun huono tai jotain, mutta mä en oikeasti vain tajua että mitä sä tarkoitat?” ”Siis, mikä se sana on, siis se on ruotsiksi stumpa, mikä vittu se on suomeksi!” ”Öö?” ”No en minä vittu tiedä, ei kun, helvetti, se on tumpata!” ”Tumpata?” ”Rööki! Tumppaaminen, siis, sammuttaminen, kai sä tajuat?” ”Ai! En mä tahallaan”, Ile sanoo ja kohauttaa harteitaan. ”Joskus vaan käy silleen.” ”Että sä stögäät mattoon?” ”Joo.” ”Sun mutsi varmaan tykkää. Muistuta mua, että mun pitää ottaa matto pois jos mä joskus päästän sut tupakalle mun huoneeseen”, mä hihitän. ”Ihan kuin sun huoneessa saisi polttaa.” ”Jos sä tuut siihen tulokseen, että sä voit kuitenkin olla mun kanssa vaikka saattaakin olla että mä vaikka kuolen jossain välissä, niin mä lupaan että sä saat polttaa mun huoneessa ihan koska tahansa.” ”Sä oot Elisabetta kulta vähän tyhmä.” ”Säkin olet”, mä sanon ja hymyilen humalaisesti. ”Mutta siksi mä rakastankin sua niin vitusti. Sä oot mun Tony Stark ilman mitään rakastumiskuvioita.” ”Ihan loistavaa.” ”Paitsi että sä oot ollut valitettavan paljon hiljaa”, mä huomautan, ”mikä taas ei oo kovin Tony Starkia.” ”Pää kiinni, pallinaama.” ”Mihin?” mä tiedustelen enkä voi olla repeämättä omalle ah niin loistavalle vitsilleni. Vittu [i]mä[/i] olen loistava. ”Mut Ile, oikeesti”, mä sanon vakavoituen. ”No?” ”Mä oikeesti rakastan sua. Sä oot mun paras kaveri ja mä haluan sut takaisin sellaiseksi kun sä olit. Toki mä rakastan sua vaikka sä oisit millainen, paitsi jos sä kosket Nuuttiin niin sitten en, mutta mä haluun sut takaisin koska sä oot ihan loistava jätkä.” ”Mäkin rakastan sua”, Ile sanoo ja hymyilee mulle autuaasti. ”Saanko mä Elisabetta suudella sua?” ”Mä just sanoin että ei mitään rakkauskuvioita meidän Tony Stark – Pepper Potts –kuvioon!” ”Ei mua kiinnosta, ei se oo romanttinen rakkaus –pusu vaan se on ei-romanttinen rakkaus –pusu!” ”Okei, no anna mennä.” ”Ei kun oho, Nuutti, en mä voi.” ”Anna mennä, ei kerrota sille”, mä sanon ja hihitän. Mulla on ollut niin ikävä tätä kaikkea.